Varmaan joistakin tuntuu turhalta enää tonkia tunkiota, josta on kirjoitettu ja puhuttu tiedotusvälineissä enemmän kuin tarpeeksi viimeisen vuosikymmenen aikana. Dokumentin alussa penkkiurheilijaksi tunnustautuva ohjaaja perustelee omat motiivinsa hiukan naiivin kuuloisesti kuvaillessaan pettymystään Lahden hiihtokisojen jälkeisiin selityksiin ja haluaan putsata pöytää rehellisemmän tulevaisuuden varalta. Näistä nimenomaan hänelle tyypillisistä henkilökohtaisista avauksista päästyään elokuva keskittyy onneksi pelkkään asiaan miltei uuvuttavan perusteellisesti.

Uutismedia ehti jo tarttua mehukkaaseen täkyyn, mutta lillukanvarsilta olisi nähtävä myös isompi kokonaisuus, kuten ohjaajakin on halunnut.

Kaikki ovat epäiltyjä

Sinivalkoinen valhe (2012) kertookin paljon yleisemmin salailun kulttuurista, vaikenemisen laista ja totuuden puhumisen suhteellisuudesta ammattiurheilussa ja sen ydinryhmää laajemman ihmisjoukon ylle langettamasta kirouksesta. Sen alla huipulle pyrkivät syyttömätkin yksilöt leimautuvat lajistaan elleivät suoraan syyllisiksi niin ainakin epäillyiksi. Elokuvan kerronnallinen keskus sykkii vuosituhannen alun maailmanmestaruuskisojen isäntamaan surullisessa skandaalissa, mutta sen lonkerot ulottuvat pitkälle menneisyyteen ja myös nykyisyyteen.

Valtava aineisto

Elokuvantekijänä Halosen suurimmat ongelmat ovat olleet sekä asian esittämisen tyylissä (visuaalisuus) että esittämistavassa (dramaturgia). Nyt hänen käsissään on fantastisuudessaan vertaansa vailla oleva unelmatarina, melkein kansalliseen traumaan tai vähintäänkin kuplaan verrattava juoni, jossa sankaritkin ovat vain likaisia legendoja. Haaste on puhuvien päiden runsaudessa, josta ohjaaja selviää lähes kunnialla.

Halonen haastaakin hiihtovaikuttajia ääneen pitkin Eurooppaa vaikuttavalla rintamalla kohdaten tietysti torjuvia ja puolustautuvia reaktioita monelta hiihtäjältä, jotka tavalla tai toisella on liitetty kiellettyjen aineiden käyttäjiin. Silminnäkijöiden lausunnoista ja aihetodisteista katsoja vetää omat päätelmänsä syyttömyyttään vakuuttavien urheilijoitten sanattomaankin viestintään. Tarvitaan runsaasti mielenlujuutta kuittaamaan koko juttu pelkkänä pötypuheena, kuten osa elokuvan jo saamasta palautteesta on tehnyt.

Kolmesti kieltäjien tuohtumuksesta huolimatta kyse ei ole lööppijulkisuuden haaskalla pörräävien päänahanmetsästäjien egotripistä vaan järjestelmän puhtauden ja avoimuuden perään huutelevien oikeutetuista kysymyksistä. Kätensä pesevän koneiston rinnalla nuoret urheilijat ovat monessa mielessä uhreja vaikeiden moraalisten pohdintojen äärellä vaikkakaan eivät viattomia.

Doping-tehtailun yhteydet vaikkapa lääkefirmaan eivät riko vain lajin sisäistä koodistoa vaan ovat mitä syvimmin yhteiskunnallinen ongelma. Jos jotain, niin ehkä elokuvaan olisi kaivannut vielä enemmän pohdintaa huippu-urheilun valheellisista kytköksistä suureen isänmaalliseen tehtävään ylläpitää hämärää valtioidentiteettiä meikäläisine sankareineen.

Halonen ymmärtää kyllä nähdä voittajia palvovan laiskan urheilujournalismin ja meidät kaikki osasyyllisinä kollektiiviseen harhaan salliessamme vaiteliaina sellaisetkin keinot, joista emme halua tietää. Suuri sinivalkoinen valhe ei liene vain yksilölajien leipää, mutta kuinka moni edes kysyy joukkueurheilun taistelevien leijonien esimerkillisyydestä.