Thompsonin aikuisiän suhde aikoinaan Jamaikalta Britanniaan muuttaneeseen ja siellä perheen perustaneeseen isäänsä, ristimänimeltään Roderickiin, on tietysti monimutkainen, eihän siitä muuten monologidraamaksi olisi. Vanhemmat eroavat Keishan ollessa pikkutyttö, ja isä saa uuden perheen marokkolaisen kakkosvaimonsa kanssa. Isä on myös kääntynyt muslimiksi, ja ottaa nimekseen Abdullah. Kun on ilmeisen levoton sielu, hän vaihtaa vielä pariin otteeseen nimeään, mistä Keisha kertoo näyttämöllä lievästi huvittunut mutta ymmärtävä pilke silmäkulmassaan.

Juurettomuuden vaivaama isä oirehtii tyttärensä suuntaan kaihtamalla suoraa kontaktia. Kommunikointi tapahtuu kirjeitse ja kirjoitse. Kyllä,  isän huolenpito tyttärestään kirjasuositusten kautta tarjoaa näyttämökerronnalle muikeita mahdollisuuksia. Niinpä Keishan nuoruusvuosia ovat sävyttäneet niin matemaattiset oppikirjat kuin naisen seksuaalisuudesta kertovat oppaat – hellyyttävää ja vähän myös häkellyttävää. Monologin nimikin viittaa isän ja tyttäten yhteiseen kiinnostukseen astrotieteistä.

Thompsonin monolgista on luettavissa, että  osa siitä on totta, osa taas fiktiota. Katsojan ei kuitenkaan kannata lähteä erittelemään näitä aineksia tosi- ja epätosifakkeihin. Tärkeämpää on, millaisen kuvan Keishan tarinointi synnyttää mielissämme, millaisen kasvutarinan se kertoo ja millaisen kuvan se piirtää nuoren afroamerikkalaisen naisen asemasta nyky-Britanniassa,

Se kuva näyttäytyy kirkkaana, vaikka ei kaikilta osiltaan ole sisällöltään valoisa. Esityksen loppu on vähän surumielinen, luopumisen tuskaa enteilevä.