Se on kova urakka, josta tulee jännittävä teatteriseikkailu, kun Nassimin unelmia on joka ilta toteuttamassa eri näyttelijä, jonka äidinkieli on kaikkea muuta kuin farsi.

Minna Hokkasen hieno heittäytyminen

Tampereella se näyttelijän oma kieli oli siis suomi, yhteisenä näyttämökielenä taas puhuttu ja kirjoitettu englanti. Komediateatterin kahdessa esityksessä Soleimanpourin vastanäyttelijäksi, vai pitäisikö sanoa teatterilaboratorion koekaniiniksi, asettuivat ensimmäisessä vedossa Teatteri Telakalta tuttu Antti Laukkarinen ja jälkimmäisessä, minun näkemässäni, TTT:n vahvuuteen kuuluva Minna Hokkanen.

Kun paljon fanitetusta improvisaatioteatterista sanotaan, että se vaatii näyttelijältä rohkeutta itsensä nolaamiseen, niin mitä kaikkea vaaditaankaan Nassim-esityksen lähtötilanteessa, jossa lavalle astuva näyttelijä ei tiedä käsikirjoituksesta mitään, kahden esiintyjän yhteisenä näyttämökielenä on jotain muuta kuin äidinkieli ja kaiken huipuksi vierailijanäyttelijän pitää kymmenisen minuuttia yksin näyttämöllä hämmästeltyään käydä hakemassa esityksen luotsaaja Soleimanpourn lavalle bäkkäriltä.

Eipä tämä sittenkään puhu mitään, vaan kommunikoi yksinomaan kirjallisesti, screenille ilmestyvien tekstien kautta. Sinne lennähtävät niin kursivoidut esittämisohjeet kuin normaalitekstillä kirjoitetut näyttelijän  repliikitkin. Tarkkana pitää olla, muuten Nassimilta tulee nopeasti noottia. Myös yleisöä ohjeistetaan hiukkasen.

Ilman ennakkotietoa jutun sisällöstä tai kulusta ja enimmäkseen englanniksi esiintyneen Minna Hokkasen heittäytyminen tähän erikoiseen kielipeliin ja teatterileikkiin tuotti ihastuttavan kokonaisvaltaisen esityksen. Se hauskuutti ja kosketti ja vähän opettikin, ainakin muutaman farsinkielisen sanan ja lauseen. Ja oppipa Soleimanpourkin vähän suomea, jos ei muuta niin edes Hokkasen lempikirosan verran.

Koska Soleimanpourilla ei  ole ollut mahdollista saada teatteriaan esille omalla äidinkielellään, hän laittaa muunmaalaiset näyttelijät jakamaan kielellisen orpouden tunnettaan. Hän kertoo sekä screenille heijastuvin tekstein että kuvin tarinan pienestä pojasta pienessä parvekkeellisessa talossa Iranissa. Näyttelijän tehtävä on oppia sama tarina farsiksi ja esittää se lopussa livenä Nassimin äidille. Eli ”mumunille”, siis Iranissa asuvalle. Puhelimitse: – Yeki bood, yeki nabood… aloittaa Hokkanen puolentoista tunnin intensiivikurssin suomalla varmuudella. Se tarkoittaa, tietenkin, ”olipa kerran” – tämän me kaikki opimme esityksestä, joka myös  osallisti yleisöä hyvin sydämellisellä, ei nolaavalla tavalla.

Kielimuureja murtamassa

Sydämellinen on juuri se sana, joka Nassim-esityksestä jää päällimmäisenä mieleen. Tapa, jolla Soleimanpour muuntuu muka autoratiivisesta esityksen sanelijasta näyttelijän ystäväksi, on sympaattista ja koskettavaakin. Epäilemättä molemmille tamperelaisnäyttelijälle tämä kokemus jättää pysyvät jäljet.

Tällaista kieli- ja kulttuurisia muureja murtavalle teatterille on eritystä tilausta tässä ajassa, jossa rajoja vaaditaan umpeen ja piikkilanka-aitoja viritellään sinne tänne.

Nassim Soleimanpour ei manifestoi sananvapausasiaa suu vaahdossa, vaan osoittaa kauniilla, lähelle tulevalla tavalla, miten tärkeää meille kaikille on mahdollisuus ja oikeus ilmaista ajatuksiamme omalla äidinkielellämme.