Tampereelta esityksen matka jatkuu Ljubljanaan Sloveniaan ja loppuvuodesta korkataan taas uusi maa, kun ryhmä laskeutuu Varsovaan.

Kiehtovat teemat, ärsyttävä etanointi

All Inclusive rassaa mieltä sekä kutkuttavasti että ärsyttävästi.

Ärsyttävää on se, kuinka näin sähäkistä aineksista tehtyä esitystä kuljetaan niin verkkaisesti. Kohtelias sanoo, että All Inclusive on viipyileva, suorempi ja rehellisempi sanoo sitä hitaaksi. Siirtymäjaksoissaan se on suorastaan etana. Kaksi esittäjistä siivoa niin viiiiitkaaaan edellisen näyttämökuvan jälkiä, että silmä hakeutuu kännykän kellonäytölle…

Kullakin All Inclusiven esityksellä on kahdet katsojat. Yhdellä reaalitasolla olemme me teatterikatsomossa. Toisella todellisuutta ja fiktiivista sekoittavalla tasolla ovat jokaiseen esitykseen lavalle pyydetyt vapaaehtoiset pakolaistaustaiset ihmiset , jotka esittävät itseään tutustumassa näyttelykonseptiin nimeltä The Exhibition Space for Contemporary Performance Experience eli lyhennettynä ESCAPE. Kaiken tämän – performanssin, ”näyttelyopastuksen” ja hitaasti sujuvat väliosat – meille tarjoaa kolme Campo-kollektiivin näyttelijää, Kristien De Proost, Edoardo Ripani ja Geert Belpaeme.

Kuoleman ja tuhon viisi huonetta

All Inclusiven avainkäsite creation through destruction, luovuus tuhon kautta, konkretisoituu kuvitteellisen näyttelytilan viidessä salissa, joissa viisihenkinen ”turistiryhmä” kiertää ihmettelemässä, mitä kaikke on lupa kutsua taiteeksi.

Ensimmäinen huone on kuin esityksen prologi. Siinä kaksi miestä tekee paljain ylävartaloin outoja poseerauksia. Ne saavat kohta selityksensä, kun screenille heijastetaan kuuluisia sotavalokuvia: on Robert Capan Espanjan sisällissodan kuoleva tasavaltalaissoturi, on Vietnamin sodasta tunnettu teloituskuva, on tuoreempia nöyryytyskuvia ns. terrorismin vastaisesta sodasta. Rinnasteekseen nämä saavat vielä suurristan metsästäjien trofee-kuvia.

Campon mieskaksikko muuntelee lopuksi kuvien asetelmia muka kohti koomista, mutta ei paljon naurata

Toisessa huoneessa esitellään pehmeää luovaa tuhoa. Saliin kannetaan banaaleinta kitsiä edustavia söpöjä posliinikoiria ja vasara. Loppu on arvattavissa: nyt mitataan näyttelyvieraiden sydäntä hakata nämä hauvat säpäleiksi. Yksi vapaaehtoinen ilmoittautuu. Yksi koira murenee.

Kolmannessa huoneessa todennetaan ISISin eli tässä esityksessä Daeshin kulttuurisia hirmutekoja Irakissa ja Syyriassa. Siellähän tuhottiin Assyrian ja Mesopotamian vuosituhantisten kulttuurien aarteistoa omanlaisenaan vääräuskoisena rappiotaiteena. Huoneen keskellä akryylikuutiossa on pienoispatsas, joka dokumentoi tätä silmitöntä tuhovimmaa. Se on tehty 3D-printterillä uutiskuvasta, jossa ISIS-soturi kaataa mittaamattoman arvokasta patsasta.

On siis annettu nykyteknologialla ikään kuin kuolemanjälkeinen elämä tuhotulle patsaalle, ja samalla saatettu ikuiseen häpeään nämä tuhoajat. Näyttelyopas eli Kristien De Proost on aivan liekessä tässä vaiheessa selittäessään ryhmälle tätä logiikkaa. Ryhmä on varsin ymmällään, ehkä juuri hänen innostuksestaan.

Neljäs huone on se hurjin, sekä esineistöltään että kysymyksenasetteluiltaan. Lattialle rojautetaan kasa kiviä, betonikappaleita ja muuta hieoksi jauhautubutta rakennusainesta, kaikki aitoa pommitusraunioden tavaraa Alepposta (Hetzel on itse tuonut/salakuljettanut sitä länteen). Yhdessä vitriinissä on replika venäläisvalmisteisesta rypälepommista, toisessa pommitettua kaupunkia markkeeraava rauniopienoismalli, josta tussahtelee säännöllisin väliajoin pölypilviä.

Nyt alkaa näyttelyvierasryhmän ja oppaan välille syntyä jännitettä. Aletaan vähän isommin äänenpainoin pohtia, missä vaiheessa Aleppon rauniotomu muuttuu taiteeksi, ja mikä on tällaisen taiteen etiikka. Opas fasinoituu entistä enemmän omista sanoistaan, jotka ovat kuitenkin opeteltua näyttelykierrosjargonia. Esitys saa näin myös kielellistä jännitettä, kun pakolaisryhmän oikeutetut kysymykset törmäävät taidekielen muuriin.

Viidennessä huoneessa teemana on splash. Videoscreenillä roiskitaan purkkikaupalla maalia lattiaan ja ”taustamusana” kuullaan ilmeisen aitoja sodan ääniä, taukoamatonta pommitusta. Niin näyttelytilan kuin Tullikamarin katsomossa nauliudutaan penkkeihin. ”Sota on kaunis” sanoi Coppola muinoin – tätäkinkö hän tarkoitti?

Milloin Damaskoksen tielle?

Esityksen veristä finaalia ei ole syytä avata kuin sen verran, että siinä soi biisi nimeltä Kill, Kill, Kill ja lopputulemana on huutokaupattavana punaisista roiskeista koostuva maalaus.

All Inclusive haastaa pohtimaan teemojaan vielä pitkään katsomiskokemuksen jälkeen. Onko moraalisesti oikein esittää taiteena ihan mitä vaan? Onko taiteen nimissä oikeus muuttaa toisten ihmisten aitoon kärsimyslähihistoriaan kuuluvia asioita teoksiksi? Niin teki tavallaan valokuvissaan muinoin Capa, niin tekee nyt Hetzel.

Hetzel ei fiktiivisen opashenkilönsä tavoin suojaudu taiteen vapaudesta paasavien kliseesaarnojen taakse, vaan heittää kaikki kysymykset ilta illan jälkeen eteemme. Milloin Berliinissä, milloin Tampereella, milloin Varsovassa. Voiko tulla se päivä, että hän uskaltaa heittää ne ilmoille Damaskoksessa tai Bagdadissa? Silloin vasta veri punnittaisiin, kirjaimellisesti.