Sardinialaisen Sardegna Teatron tulkinta Shakespearen paljon veivatusta, monenlaisia muotoiluja, väännelmiä, modrenisointeja ja jopa parodiointeja kokeneesta kuningastarusta ”Macbeth” piti sisällöllisen fokuksen tiukkana. Pienellä sardin vähemmistökielellä esitetty näytelmä oli ehtaa Shakespearea (niin myös näyttämön ylle viritetyt suomen- ja englanninkieliset teksitykset) eikä veristä perustarinaa viritelty erityisemmin uusiksi. Mitä nyt mutkia vedettiin vähän suoraksi ja henkilögalleriasta leikattiin rönsyjä, jotta paketti saatiin nyörittyä tiukasti puoleentoista tuntiin.

Sen sijaan siinä mielessä oltiin lujasti kiinni shakespeariaanisessa perinnössä, että Macbethin eli sardiksi Macbettun esittävät miehet. Niinpä miestään kauhutöihin manipuloivana Lady Macbethina nähtiin yli kaksimetrinen parrakas komistus. Kyse ei ollut silti mistään gender blender -kikkailusta, vaan puhtaasti siitä, että mies näytteli naista – ja uskottavasti näyttelikin, alastonkohtausta myöten!

Muuten monituhoisen leidin rooli oli niukempi kuin Macbetheissa yleensä. Tässä miesteatterissa naista ei  julistettukaan tavanomaisen suoraviivaisesti pääsyylliseksi koko tyrannian kierteeseen. Kätensä hän toki tutusti vereen tahri, mutta sai siitä pahalle kuuluvan palkan. Tai kuittasi itse tilinsä omalla, loppuun asti säälimättömällä tavallaan.

Macbettun Teatro Sardegnalle ohjannut Teatro Persona -teatterikollektiivin taiteellinen johtaja Alessandro Serra on itse manneritalialaisia, mutta sattui näkemään ja valokuvaamaan sardianalaista karnevaaliperinnettä käydessään saarella jokunen vuosi sitten. Hänelle nousi siitä mielleyhtymiä Shakespearen Skotlantiin sijoittamaan kuningastarinaan. Macbettussa kohtaavatkin komeasti näytelmäklassikon skottielementit, välimerellinen kulttuuri ja liikekielessä vaikutteet monelta suunnalta muun muassa taistelulajikoreografioista.

Serra on Macbettussa varsinainen auteu. Paitsi että hän on sovittanut ja ohjannut sen, hän vastaa itse esityksen koko visuaalisesta ilmeestä.

Se ilme tekikin TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä valtavan vaikutuksen kunhan ensin harjaantui näkemään näyttämökuvan tummuuden ja pelkistyksen  läpi. Puvustuksessa yhdisteltiin italialaista kansanasua, nykypäivän arkipukeutumista ja ajatonta Shakespeare-lookia, valaistuksessa korostui tyrannian synkät varjot rajuilla spoteilla ryyditettynä ja niukassa lavastuksessa elementtien monikäyttöisyys. Myös teatterisavun sijasta käytetty teatteripöly (mitä sitten olikin) toi vaikuttavaa vaihtelua tunnelmien luomiseeen – eikä käynyt henkeen!

Kun ohjaajamyös liikutti näyttelijöitään koreografisesti oivaltavalla visuaalisella tavalla ja valtavalla dynamiikalla, ei Macbettu pienen alkutotuttelun jälkeen päästänyt otteestaan hetkeksikään.

Serra oli ymmärtänyt myös hengähdystaukojen merkityksen katsojan jaksamisessa. Niitä soivat Macbethin tuhon tielle johdattelevat noidat, jotka tässä tulkinnassa olivat enemmän narriosastoa kuin demoneja. Mummeliasuissa köpöttävät noidat olivat kuin toisesta maailmasta, kuin  jostain lystikkäästä animaatiosta keskelle hurmeista kuningasnäytelmää tempaistuja riiviöitä.

Visuaalisen rikkautensa ohella myös Macbettun äänimaalma on erityiskiitoksen arvoinen. Kontrastit olivat rajuja, sillä kovat äänet olivat todella kovia ja saatiin  monesti aikaan ihan ihmisvoimin ja unplugged. Vastapainona paukutukselle ja huutamiselle näyttämö oli täynnä kuiskauksia, hiljaisia viestejä ja tarkoituksellisesti vaimennettua dialogia, jonka sisällöstä kenenkään ei ollut tarkoitus saada tolkkua vaan aavistus jostain pahaenteisestä.

Teatterikesän loppuohjelmistossa odottaa vielä tukku maailmanluokan kansainvälisiä vierailuesityksiä, mutta aika paljon pitää panna voimaa ja tunnetta peliin, että Macbettun rinnalle tai ohi ylletään.

Tampereen Teatterikesä

Sardegna Teatro (Italia)

William Shakespeare: Macbettu

Ohjaus, sovius, lavastus, valot, puvut Alessandro Serra