Se, mistä ensimmäisenä Janina Rajakankaan teoksessa Niitty yllätyin ja johon tykästyin, oli lempeys. Vaikka esityksen aihe on aika ”kova”, patriarkaatti ja sen vaikutus, ja sitä voisi käsitellä hyvinkin hyökkäävästi ja provosoivasti, niin ei tehty.

Koko kolmiosaisen teoksen määrääviä piirteitä lempeyden lisäksi olivat herkkyys, ymmärrys ja vapaus. Se ei tarkoita, etteivätkö teemat ja Rajakankaan mielipide niistä olisi tulleet esille, mutta tarvetta agressiiviselle tykittämiselle ei ollut.

Niitty on selkeästi kolmiosainen, duetto, kvartetto ja soolo. Osittain tämä johtuu pandemian rajoittamista harjoitusolosuhteista, mutta rakenne toimii ja kehittelee sisältöä hyvin luonnollisen tuntuisesti.

Kauri Sorvarin ja Tuure Kaukuan duetossa ollaan nuoren miehen perinteisen maskuliinisen roolin äärellä. Sen ahdistavuus ja jäykkä kahlitsevuus tuodaan mainiosti esiin visuaalisesti, kun kummatkin tanssijat on puettu osittain oikeisiin haarniskoihin. Niiden sisällä he sekä etsivät omaa ilmaisuaan että yrittävät toteuttaa haarniskoihin liittyvää arvomaailmaa taisteluineen. Tämä kipuilu näkyy pehmeärajaisina ja hapuilevina liikkeinä, jotka ainakin osittain vaikuttavat improvisoiduilta.

Kvartetossa ollaan elämän toisessa ääripäässä. Sen esittävät neljä reippaasti eläkeikäistä miestä, Peter Andersen, Said Dakash ja Oliver Whitehead kansanmusiikin emeritusprofessori Heikki Laitisen äänellisesti johdattamana.

Miehet kierivät ja ryömivät yksi kerrallaan näyttämölle. Sen jälkeen he vähitellen muodostavat rytmisesti liikkuvan kuoron, jossa liike ja itse tuotettu ääni kietoutuvat hienoksi ja myös humoristiseksi kokonaisuudeksi.

Nyt liikkeissä korostuu pehmeys ja toisen koskettamisen tärkeys. Ensimmäisen osan hämmentyneestä miehisen uhon etsimisestä ollaan kaukana ja samalla kuin ohimennen osoitetaan, ettei sellainen ole tarpeenkaan. Jakso päättyy miesten omintakeiseen ja jopa hiukan riehakkaaseen tulkintaan Madonnan kappaleesta Papa Don’t Preach.

Sekä alun duetto että Kaukuan soolo-osuus alkavat samalla vuodelta 1582 peräisin olevalla pitkähköllä latinankielisellä Pia Cantiones -kappaleella In vernali tempore (Kevät kaunis koittaa taas). Tunnelma on kuitenkin hyvin erilainen. Ensin sen tulkitsee herkästi ja koruttomasti Sorvari haarniskassaan. Nyt Laitinen ja Sorvari esittävät kappaleen huomattavasti vapautuneempana ja jopa leikkisänä duettona.

Kaukua puolestaan käy soolossaan läpi eräänlaisen kasvuprosessin annetuista rooleista omaksi itsekseen. Vähitellen oma rytmi löytyy tiukan rumpubiitin lisäksi omasta kehosta, ihan konkreettisestikin, ja kutsuhuutoon vastaa kaiku merkkinä muista ihmisistä. Liikekin kulkee vapaampana ja raisumpana.

Rajakankaan Niitty näyttää sen enempää osoittelematta, että miehisyyden ei tarvitse olla vain tiukasti panssaroitua uhoa, vaan paljon muutakin. Annettuja malleja voi muokata ja katsoa toisin ja tehdä niistä itsensä näköisiä.