Tero Saarinen ja Kenneth Kvarnström ovat kansainvälisesti tunnettuja ja arvostettuja ja jo pitkään alalla toimineita koreografeja. Johanna Nuutinen puolestaan löi itsensä vahvasti läpi omailmeisenä tekijänä viimeistään nyt.

Jokainen illan teoksista, niin Saarisen Wedge, Kvarnströmin Boléro 2.0 kuin Nuutisen Hyöky, oli täysipainoinen kokonaistaideteos, jossa sekä liike että visuaalisuus juhlivat, upeaa musiikkia unohtamatta.

Silti mieleni tekee sanoa, että ilta oli ennen kaikkea valosuunnittelija Joonas Tikkasen. Hän vastasi kaikkien kolmen teoksen lavastuksesta ja valaistuksesta, eikä yksikään esitys olisi ollut sitä, mitä se oli ilman hänen ilmeikästä valoilmaisuaan.

Kaikkein voimakkaimmin visuaalisuus oli keskeisessä asemassa ehkä illan aloittaneessa Johanna Nuutisen Hyöky-teoksessa. Sankan sumun kaltaisesta, välillä voimakkailla perusväreillä värjätystä näyttämösavusta ilmestyvät tanssijat olivat uskomaton näky. Heidän androgyynit hahmonsa, Erika Turusen erilaisilla läpinäkyvillä ulokkeilla varustetut asut ja Nuutisen kiihkeä, eri suuntiin kurkottavia käsiä käyttävä liikekieli loivat näyttävän lähes apokalyptisen maailman. Kun tähän yhdistyivät Lauri Porran orkesterimusiikki ja sen kanssa vuorotteleva Tuomas Norvion elektromusiikki oli tuloksena esityskokemus, joka ei hevin unohdu.

Jos muistikuva Kenneth Kvarnströmin liikekielestä on tiukan fyysinen ja jopa agressiivinen, niin Boléro 2.0 oli jotain aivan muuta. Liikkeet virtasivat pehmeästi ja tanssijoiden välinen vuorovaikutus oli tarkkaa mutta kevyttä.

Kenneth Kvarnström: Bolero 2.0

Mielenkiintoisen jännitteen musiikin ja liikkeen välille loi Maurice Ravelin Boleron tiukka toistuva säännönmukaisuus ja koreografiaan kuulunut improvisatorisuus. Lisää tulkinnallisia kerrostumia sinänsä abstraktiin esitykseen toivat Linda Haakanan taustalla häärännyt graffititaiteilija ja Tikkasen sekä graffitikuvioiden pohjalta luodut että tekstiprojisoinnit.

Tero Saarisen Esa-Pekka Salosen sellokonserttoon tekemä Wedge oli jälleen aivan toisenlainen. Sen visuaalista maailmaa määritteli harmaa väri, joka eniten konkretisoitui Turusen puvuissa. Väriltään hopeasta tummaan harmaaseen vaihdelleet erilaiset asut sisälsivät muistumia menneiltä vuosikymmeniltä. Myös valo oli lähinnä väritöntä ja tuli pääasiassa ylhäältä yhdestä rivistä kiilamaisesti. Valo myös jatkuvasti liikkui tanssijoiden tai musiikin mukana ollen melkein kuin yksi tanssijoista.

Tero Saarinen: Wedge

Koreografisesti Wedge oli teoksista massiivisin. Siinä oli mukana kahdeksantoista tanssijaa, jotka jatkuvasti kohtasivat ja erosivat yksittäin ja ryhmänä Saarisen liikekielen moni-ilmeisessä kudelmassa.

Ylipäänsä kaikki kolme teosta olivat ennen kaikkea ryhmäteoksia. Vaikka jokaisessa koreografiassa oli lyhyitä soolomaisia ja duetto-osuuksia, pääasiana oli ryhmä. Kaikissa teoksissa liike hengitti ja oli elävää, monimuotoista sekä viimeistellysti toteutettua.

Tripla oli upea kokonaisuus niin koreografisesti kuin tanssillisestikin ja päätti hienosti baletin nykyisen johtajan Madeleine Onnen koronan takia välillä hyvinkin vaikeasti sujuneen johtajakauden.