Tero Saarisen tanssiryhmälle ensi-ilta oli merkittävä myös siinä mielessä, että illan kahdessa teoksessa yhdistyivät ryhmän uuden ohjelmistopolitiikan kaksi kulmakiveä. Johanna Nuutisen Hz oli ryhmän koko historian ensimmäinen ulkopuolisen koreografin tekemä teos. HUNT puolestaan oli yhden ryhmän pitkäikäisimmän ja rakastetuimman esityksen uusi versio, jossa Saarinen siirsi soolonsa uuden sukupolven nuorelle tanssijalle.

Saarinen on jo pitkään puhunut siitä, että nykytanssista puuttuu sen klassikkoteosten säilyttämisen ja uusintamisen perinne, jolloin koko taidelaji on ikään kuin historiaton. Ryhmän tavoitteena on muuttaa tilannetta ja aika ajoin HUNTin jälkeenkin tuottaa uusia versioita nykytanssin eri tekijöiden klassikkoteoksista.

HUNT

Koreografia Tero Saarinen – Musiikki Igos Stravinsky – Multimedia, kuvat Marita Liulia – Valot ja lavastus Mikki Kunttu – Puvut Erika Turunen – Musiikki nauhoite Esa-Pekka Salonen ja Philharmonia-orkesteri – Tanssi Auri Ahola

Mitä tulee Tanssin talon Erkko-saliin, niin ensikokemukseni oli positiivinen. Ennen kaikkea nautin siitä, että katsomorivien ison korkeuseron vuoksi näkyvyys oli kerrankin täysin esteetön, eikä tarvinnut kuikuilla edessä istuvien päiden välistä nähdäkseen, mitä näyttämöllä tapahtui. Toisaalta jyrkästi nousevan katsomon ylimmät rivit voivat olla hankalia korkean paikan kammosta kärsiville.

Myös äänentoisto oli huippuluokkaa ja äänimaailma kaikkine hyvin erottuvine sävyineen ja tasoineen välillä todella sekä vyöryi päälle että lävisti katsojan. Eikä tuolienkaan istumamukavuudessa ollut moittimista.

Aholan vereslihainen tulkinta

HUNT oli vuonna 2002 Venetsian biennaalin tilausteos Tero Saariselta. Kantaesityksen jälkeen Saarinen esitti sitä yli kymmenen vuoden ajan useissa maissa ja kaupungeissa ympäri maailman. Esityksiä kertyi yhteensä 174.

Tanssin ohella yhtä tärkeää ja huomiota herättävää teoksessa on sen visuaalisuus, ennen kaikkea Marita Liulian multimedia, mutta myös Mikki Kuntun valot ja Erika Turusen pukusuunnittelu.

HUNT on tehty Igor Stravinskyn säveltämään Kevätuhriin. Venäjän pakanallisen ajan hedelmällisyysrituaaleja kuvaavan teoksen ensi-ilta oli 1913 Pariisissa. Esitys aiheutti yhden tanssihistorian suurimmista skandaaleista. Vaslav Nijinskyn silloin avantgardistinen koreografia unohdettiin pian, mutta sävellyksestä tuli yksi viime vuosisadan suurimmista klassikoista, johon erilaisia ryhmä- ja sooloteoksia ovat tehneet useat koreografit. Myös alkuperäinenkin koreografia on 1980-luvulla ennallistettu ja nähty myös Suomessa.

Saarisen HUNT on äärimmilleen viritetty ja kiihkeä teos tahtomattaan uhriksi joutuvasta ihmisestä, jossa elämänjano ja kuolemanpelko törmäävät toisiinsa.

Teoksen syntyaikana uutta oli multimediakuvan liveheijastaminen liikkuvan ihmisen kehoon. Sen jälkeen tekniikkaa on käytetty monin tavoin eri teoksissa. Silti tanssijan puvun ja vartalon peittävä ja sitä muovaava surrealistinen kuvavirta tehoaa edelleen. Se ei ehkä enää räjäytä mieltä, mutta vaikuttaa muulla tavoin. Kuntun valot sekä tukevat kuvavirtaa että korostavat kehään asetetuilla heittimillään ja lopun voimakkaalla valopimeys-sykkeellään tanssijan pakonomaista mutta tuhoon tuomittua eloonjäämispyrkimystä.

Saarinen on siirtänyt soolonsa kahdelle nuorelle tanssijalle, Auri Aholalle ja Atte Kilpiselle. Ensi-illassa tanssijana oli Ahola.

Aholan tulkinta teknisesti hyvin vaativasta soolosta oli äärimmäisen hermoherkkä ja vereslihainen. Intensiivinen tanssi oli silti tarkasti hallittua ja loppuun asti viimeisteltyä. Näin ilmaisevasti tanssivia sormia olen harvoin nähnyt!

Ahola täytti täysin näyttämön, eikä häntä katsoessaan mitenkään ajatellut, että teos on alun perin tehty miehelle. Toki liikekielestä ja eleistä tunnisti tiettyjä ”saarismaisuuksia”, mutta ne kuuluivat koreografiaan.

Esitys oli upea tulkinta upeasta ja aikaa erittäin hyvin kestäneestä teoksesta.

Äänen värähtelyn vaikuttava voima

En osaa sanoa, kuinka paljon Hz:n tekijät ovat tekoprosessin aikana ajatelleet sitä, minkä teoksen kanssa samassa illassa se kantaesitetään. Voisin väittää, että ainakin alitajuisesti asia on ollut mielessä, sillä sen verran yhdensuuntaisia ratkaisuja teoksista löytyi. Näin erityisesti Hz:n valoilmaisussa, jossa oli, tosin potenssiin kaksi vietynä, hyvin samanlaisia ratkaisuja kuin HUNTissa.

Visuaalisesta suunnittelusta vastanneen Joonas Tikkasen valomaailma käytti runsaasti voimakasta vastavaloa, jota vasten tanssijat näkyivät vain siluetteina. Kohti katsomoa suunnattu valo on voimakas tehokeino, mutta kun sitä käytetään paljon, se syö tehonsa ja alkaa lopulta ärsyttää. Ärsytystä lisäsi valorivin usein toistuva sykkiminen, jolla en tarkoita strobovaloa.

Tosin tämä epämiellyttävyys saattoi olla myös tarkoituksellista, sillä Hz:n yhtenä tavoitteena oli kuvata ja saada katsojakin kokemaan kehollista ärsytystä, mutta ennen kaikkea äänen kautta. Esityksen yksi tarkoitus olikin kuvata, mitä veden kuljettama ääni ja ääniaallot saavat aikaan niin tanssijoissa kuin katsojassakin

Tuomas Norvion luoma äänimaailma koostui kahdesta lähes täydellisestä ääripäästä. Toisaalta se sisälsi Helsingin edustalla tehtyjä vedenalaisia äänityksiä ja ihmisen aiheuttamaa melua, toisaalta hyvin herkkiä ja hentoja naisäänelle ja viululle tehtyjä sävellyksiä. Näiden äänimaisemien eri yhdistelmistä syntyi sekä kiihkeää, kaaosmaista ja uhkaavakin äänikuvaa, jossa erityisesti matalimmat äänet todella fyysisesti resonoivat kehossa, että hiljaisia ja tunteellisia hetkiä, joissa saattoi aistia toisen ihmisen myötäelävää kuuntelua.

Riccardo Zandonà tanssiteoksessa Hz.

Tanssillisesti Hz oli huippuluokkaa. Tanssijat Elina Häyrynen, Natasha Lommi, Saida Solla, Eero Vesterinen ja Riccardo Zandonà olivat kuin huippuviritettyjä soittimia, joiden jokainen kehon osa äärimmäisen herkästi reagoi ympäröiviin ääniin. Liike oli suurimmaksi osaksi kiihkeän kokonaisvaltaista, terävästi aksentoitua ja kuin sähköiskunomaisesti särähtelevää. Vain oikeastaan teoksen lopun hitaassa duetossa se rauhoittui, pehmeni ja muuttui intiimimmäksi. Vesterisen ja Lommin tiivis duetto oli myös ainoa osuus, jossa tanssijat alun ihmiskasaa lukuun ottamatta aidosti koskettivat toisiaan.

Hz alkoi ja päättyi loputtomasti aaltoilevaan tummaan harsomereen. Samaa tummasävyisyyttä oli myös Mert Otsamon lievästi scifi-henkisissä puvuissa, joiden mustista kuvioista sieltä täältä aavistuksenomaisesti pilkahti punaista kuin muistutuksena tanssijoiden elollisuudesta.

Hz on teos, joka pitäisi oikeastaan katsoa useampaan kertaan pystyäkseen kokemaan ja keskittymään sen kaikkiin osa-alueisiin, niin voimakkaita ne kukin ovat ja siten tavallaan syövät toisiaan