Prologin jälkeen käy selväksi, että viittaus huonoon tulevaisuuteen ei ole ennustus, vaan huomautus, joka avaa näkökulman siihen, miten elämme nykyisyyttämme. Se ei oikein hyvältä näytä, mutta vähitellen lapsenmieli nostaa esiin kaikkialta sympatian mahdollisuuksia, jotka ovat jo käytettävissä.

Ihmissyönti on humaania

Kolme kaverusta asuu vuokralla vinttikamarissa. He ovat entisiä luusereita. Entisiä, koska eivät nykyään ole mukana oikein missään pelissä ja hävittävää on vähän. Vuokra on maksamatta. Vuokraisäntä Raimo (Tomi Salmela) rynnäköi paikalle häätöä julistamaan. Hän on lähiriistäjä ja nykyinen luuseri, joka kärsii muun muassa peliriippuvuudesta. Vuokralaisten ja vuokraajan välille syntyy hassu kidnappausdraama, jossa vuokralaiset yrittävät jatkaa asumisen mahdollisuuksia ja lääkitsevät siinä sivussa vangitsemansa vuokraajan sosiaalisia haavoja pienillä sympatian eleillä.

Vuokralainen Pökö (Tanjalotta Räikkä) toimii hyvän sympatian varovaisena, mutta vankkumattoman aloitteellisena lähettiläänä. Räikän kieltämättä melko usein nähty sydämellisesti epäröivä ja anteeksipyytävästi omaa itseä alttiiksi paneva elepuhunta panee ajattelemaan, että toivotonta tilannetta ei olekaan. Aina on joku hassuliini lempeä, lämpöä ja lohtua loihtimassa. Se, että näin on, on absurdia jos mikä. Hulluinta ei ole se pahanteko, mitä talouden ja politiikan voimamiehet harjoittavat, vaan se, miten suopeasti me sopeudumme mihin tahansa välttämättömyyteen.

Luukun asukit sopeutuvat elämään kuulemalla yksityisradiota, kun se pamahtaa väkisin huutamaan, ottamalla suihin aktiivipäivinä ja varastamalla ruokaa marketista. Porvarillista makua vieroksuvista syrjäytetyistä perunalastujen, vaahtokarkkien ja mehun pakkauksetkin näyttävät houkuttelevilta. Valintamyymälästä voi valita varkaan pussiin myös ihmislihasta valmistettuja eineksiä. Inhimillisyyden kysymyksistä kiinnostuneet näpistelijä-pullonkerääjät kyselevät toisiltaan, eikö ole ekologisesti ja inhimillisesti kestävämpää syödä ihmisiä kuin eläimiä. On humaania, kun humanisti syö humanoidia.

Maapallo pulpahtaa pinnalle

Kortteeri katoaa väliajalla ja tilalle tulee ulkomaisema. Nelikko kulkee evakkomatkallaan huonossa hapessa. Päämääränä on viimeiseksi hyvinvointivaltioksi nähty Norja. Mukaan on evakuoitu ilmapallo, karttapallo ja kylpyamme. Karttapallo oli vuokrahuoneessa vain koriste, mutta nyt, pakomatkalle lähdettyä, se on tarkka suunnistamisen väline. Loppukohtausta lähestyttäessä lavastus (Perttu Sinervo) yllättää dynamiikallaan ja amme ja karttapallo luovat uusia symbolisia ulottuvuuksia.

Vaikka pakolaiset ovat menossa Norjaan luultavasti Tampereelta ja vaikka helikopteri hukuttaa heidät ilmeisesti Perämerelle, niin mieleeni tulee parhaillaan elettävän elämän kuvastosta Välimeri. Meistä on luonnollista, että Länsi tuhosi Irakin ja Libyan yhteiskunnat, ja aiheutti Syyrian sodan ja pakolaiskriisin. Luonnolliselta tuntuu myös lukea artikkeleja, joissa ylistetään kiduttajapresidentti Barack Obaman humaania sivistyneisyyttä. Luontevalta tuntuu sekin, että kidutusta, kuolemaa, orjuutusta ja raiskauksia pakenevia ihmisiä hukutetaan Välimereen ja että pelastamisen yrittäminen vaaditaan lailla rangaistaviksi.

Absurdin teatterin pointtina ei ole se, että sellaiset toimet olisivat kummallisia, vaan se, että ne ovat tavallisia. Moderni maailma perustuu niille. Pointtina ei ole sekään, että pommittajat ja hukuttajat ovat pahantekijöitä, vaan se, että me olemme hupsuttelijoita.

Telakalla välähtäneen Välimeri-assosiaation jälkeen tuntuu siltä, että se, että olemme hupsuttelijoita, ei ole hullumpi juttu, vaan yksi parhaista puolistamme. Haikkalan Luukku soveltaa absurdin teatterin parhaita mahdollisuuksia ja noudattaa, ja jossakin mielessä myös ennallistaa, Telakan kunniakkaita perinteitä. Telakan tuotannossa oli viime aikoina havaittavissa pientä virtaviivaistumista, mikä ei ollut mielestäni pelkästään hyväksi. Haikkala on kokenut telakkalainen, myös Legioonateatterin hengessä kasvanut teatterimies. Nyt jokseenkin kaikki, mitä hänen ohjauksessaan näin ja koin, oli minulle uudella tavalla mielihyväksi. Telakan vanhoina vuosina usein vallinneesta lavastuksen askeesista oli luovuttu, mutta tekniikan uudet riemuvoitot palvelivat tällä kertaa esityksen tarkoitusta hienosti. Vanhan liiton telakkalaiset Räikkä ja Salmela tekivät uudempien näyttelijöiden Jaani Leinosen, Elina Saarelan ja Panu Valon kanssa lohduttavaa ja virkistää työtä, jonka tuloksena oli merkillisellä tavalla kaunis tunnelma.