On oikeastaan harmi, että William Shakespeare meni muinoin kirjoittamaan Laerteen “opintovapaalle” enimmäksi osaksi näytelmänsä kestosta. Juuri tuon kolmikon, Olavi Uusivirta (Hamlet), Fanni Noroila (Ofelia) ja Aleksi Holkko (Laertes), kimppanäyttelemisessä on sellaista latausta ja jännitteen tiheänä katsomoon kantavaa dynamiikkaa, jotta sitä katsoisi mieluusti enemmän.

Ohjaaja Samuli Reunanenkin varmaan sen on aistinut, mutta ei hän sentään ole lähtenyt rusikoimaan alkuperäistekstiä siltä osin, että Laertes olisi normiaikaansa enemmän läsnä. Ei, hän palaa ajallaan eli viimeisessä näytöksessä Ranskasta takaisin Elsinoren linnaan kostaakseen Hamletille isänsä Poloniuksen kuoleman ja Ofelia-sisarensa itsemurhan, joihn molempiin hän arvelee Hamletin olleen syypää. Loppukohtauskin on vaikuttava, mutta ei tällä kertaa se esityksen intensiivisin, niin kuin monissa versioinneissa tätä ennen.

Tuoreesti ajateltuja ja tehtyjä kohtauksia

Reunasen – vaiko Bergrothin – merkittäviä irtiottoja kaanonista on, että Hamletin luottoystävän Horation rooli tehdään nyt kitaravetoisesti. Horationa nähdään Olavi Uusivirran toisen, rock-orientoituneen taitelijauran läheinen työpari Timo Kämäräinen. Hän selviää ongelmitta muutamista dialogisista normaalirepliikeistään, mutta omimmillaan hän on tehdessään itsensä kuuluvaksi kitaralla.

Kämäräinen on muutamia tunnettuja lainabiisejä lukuunottamatta myös säveltänyt esityksen musiikin. Kansallisteatterin Hamlet ei kuitenkaan ole samalla tavalla rock-oopperaa kuin kaksi vuotta sitten kantaesitetty Tampereen Työväen Teatterin pidemmälle sävelletty musikaalituotanto. Musiikki luo Kansallisen esitykseen erilaisia tunnelmia, ja jotkut laulut myös korvaavat alkuperäisnäytelmän dialogia tai monologeja, mutta musa ei varasta showta.

Mätä elämänpiiri

Tämän Hamletin alaotsikkona, ja alussa mainitun ydinkolmikon kuvan päälle heijastettuna, on lause “Maailma on sijoiltaan”. Se ei ole suunniteltu kannanotto ajankohtaiseen sotatilanteeseen, esityksen koko luomisprosessihan on kestänyt yli vuoden ja ensi-ilta siirtynyt pandemiasyistä yli kuukaudella, joten juttu oli kasassa jo tammikuussa.

On tietysti parempi, ettei esitys alleviivatusti manifestoi mitään tiettyjä maailmanpolitiikan vääryyksiä vastaan. Oikeastaan ajaton alaotsikko voisi olla lyyrisempi vastine näytelmän toiseksi kuuluisimmalle repliikille “On jotain mätää Tanskanmaassa” (jota siis tässä versiossa ei kuulla, kun Marcellusta ei ole). Ei Shakespearekaan sitä kirjoittanut pientä naapurikuningaskuntaa solvatakseen, vaan luonnehtimaan heti tekstin ensimmäisessä näytöksessä näytelmän perusasetelmaa, jossa Hamletin houreinen kostoaatos alkaa syntyä.

Kuningashuoneen, tai fokusoidummin sanoen vallan anastaneen kuninkaan mädännäisyys on näytelmässä se katalysaattori, joka saa nuoret sankarit kapinoimaan, nousemaan myös toisiaan vastaan, rikkomaan ystävyytensä. Hamletin hylkäämään Ofelian, johon juuri on rakastumassa; Laerteen epäilemään Hamletin rakkauden puhdasmielisyyttä; Ofelian torjumaan Hamletin korjausyritykset. Näytelmän painokkain (ja ainoa alatyylinen, siksi niin tehokas) repliikki kuullaan kaiutettuna kulisseista, kun Ofelia huutaa Hamletilleen lopullisiksi hyvästeiksi: “Painu vittuun!” Se on alku pitkälle matkalle kohti yötä, ja samalla sinetti monellekin kohtalolle.

Ystävät, rakkaat, enkelisiipiset. Hamlet (Olavi Uusivirta) sekä sisarukset Ofelia (Fanni Noroila) ja Laertes (Aleksi Holkko).

Tässä esityksessä Hamletin, Ofelian ja Laerteen nuoren sukupolven triumviraatissa sukupuoli-identiteetit tuntuvat lujittavan toisiaan. Hamlet on machouden ja herkän pojan välillä keikkuva heteromiesoletettu, Laertes julkiylpeästi homoseksuaali, Ofeliakin tietyssä androgyynisyydessään queer-laitaa.

Laertesta näyttelevä Aleksi Holkko kiteyttää käsiohjelman miniesseessään esityksen olennaisen valinnan hyvin: “Tämäkin on queer-klassikko, halusimme tai emme. Ja se, että en ensimmäisenä ajattele tätä, kun mietin Hamletia, kuvaa erinomaisesti kaikkea muutakin queer-historiaa: kun on pitänyt peittää, piilottaa ja vinkata kaksoismerkityksin, jää helposti jäljelle vain suttuisia raapustuksia heterohistorian marginaaliin.”

“Halusimme tai emme…” – olla vai ei, siitä on nyt kyse.

Tuo Hamletin kuuluisa to be or not -monologi (suomennos tässä Matti Rossin) muuten kuullaan esityksessä osin kahteen otteseen, ensin prologissa esiripun edessä Timo Kämäräisen suusta, myöhemmin Olavi Uusivirran lausumana. Horatio ja Hamlet, Timo ja Olavi – ystävät myös ajatuksissa. Vaikuttavaa.

Osat ja summa

Vaikuttavia kohtauksia, näyttämökuvia ja kuriositeetteja kolmetuntinen on täynnä. Kuten:

Repaleisille pressuille ja rakennustelineille heijastuvat erittäin karkeapikseliset videokuvat Hamletista ja Ofeliasta. Peruslavastusratkaisu (Kaisa Rasila) osoittaa hämmästyttävän tehonsa erityisesti valo- ja kuvapintana. (Sitä tosin jäin vähän ihmettelemään, että sen korkealle nousevia kerroksia ei fyysisesti hyödynnetä juuri lainkaan. Tshehovilaista prinsiippiä soveltaen: jos näyttämöllä on kolmekerroksinen teline, niin viimeistään kolmannessa näytöksessä noustaan…)

Hamletin ja isänsä haamun, ruumispussista kuoriutuvan vanhan miehen ensikohtaaminen. Lisälatinkina tietysti se, että haamua esittää Matti Uusivirta, Olavin isä.

Hamlet, Ofelia ja Laertes nousemassa enkeleinä ylös taivaisiin jo paljon ennen kuin tuhon enteet alkavat konkretisoitua.

Olavi Uusivirta jutustelemassa väliajan jälkeen rampin yli eturivin kanssa päivän fiiliksistä, unen tärkeydestä, kirjoittamisesta – ja sitten lipumassa portaattomasti takaisin rooliin, Hamletin kirjoittamaan kirjeseen ja lopulta kohti unta.

Haudankaivaja (Esa-Matti Long) laulamssa Horation komppaamana kantriahölkkää, katsojan verkkokalviolla yhä Longin aiemmin näyttelemä Kari Tapion näköinen Polonius.

Kuningatar Gertrude (Paula Siimes) ja Hamlet puimassa suhdettaan semioidipaalisessa tunnelmassa, ruumis sängyn alla…

Kekseliäin kuriositeetti: Ofelia kanniskelee mukanaan paksua opusta. Tarkemmin katsottuna se on itsemurhaan päätyneen David Foster Wallacen pääteos Päättymätön riemu, jonka äänikirjaksi luki – kyllä, O. Uusivirta.

Ja se kohtauksista puhuttelevin: rokkikukko Uusivirta laulamassa kaikkien rokkikukkojen isän Jim Morrisonin fataalia tekstiä Doors-biisissä The End, joka pohjustaa Hamletin tietä kohti lopullista välienselvittelyä, kuolemia. Eli Morrisonin sanoin: “No safety or surprise, the end. I’ll never look into your eyes again.” Voisi olla Shakespearea.

En lähde kliseisesti väittämään, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Monet kohtaukset nimenomaan irtoavat kokonaisuudesta ja junttautuvat mielen kerroksiin. Niihin olkoon lupa ihastua irrallisina, yksilöllisinä. Kokonaisuus rakentuu oikeastaan vasta tunteja esityksen loputtua. Summa on mikä on, iso joka tapauksessa.

Kansallisteatterin Hamlet liityy kolmanneksi kulmaksi siihen lujarakenteiseen kolmioon, jonka muodostavat Shakespeare-klassikon viimeaikaiset tulkinnat kolmessa isossa teatterissa. Paavo Westerbergin kaikinpuolisen katu-uskottava ohjaus Turun kaupunginteatterissa, Otso Kauton jymäkkä, tekstisisällöstä tippakaan tinkimätön rock-musikaali TTT:ssä ja nyt tämä Reunasen rohkeasti uudella tapaa painotettu näkemys osoittavat, että suuri teksti kestää, jopa vaatii suuria ratkaisuja.

Ja suuria nimihenkilön esittäjiä.

Kun kuulin noin vuosi sitten, että Olavi Uusivirta tulee olemaan Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlavuoden Hamlet, olin vähän epäilevä. Noinkohan rahkeet riittävät, kun Uusivirran viime vuodet ovat kuitenkin menneet enempi rokkihommissa, ja näyttämörooleille ei ole jäänyt juuri kalenterissa tilaa.

En epäile enää. Uusivirta on ottanut Hamletiinsa paitsi teatterikorkean näyttelijäkoululutuksessa ammoin hankitut perustaitonsa, myös kaiken rock-estradella karttuneen lavakarismansa. Lopputulos puhuu puolestaan. Hänen Hamletinsa on luja kuin rock – ilman musikaaliakin.