Helsingin kaupunginteatterin Moulin Rouge! alkaa jytinällä: nostalgisen Nature Boyn ensi tahtien perään räjähtää Lady Marmalade koko 12-jäsenisen orkesterin ja parinkymmenen tanssija-näyttelijän voimin. Volyymi ja energiat ovat katossa. Ensimmäisen vartin jälkeen tuntuu, ettei tämä tästä voi enää kasvaa, että nyt katsotaan vajaat kolme tuntia täyslaidallista ammattitaitoisesti tuotettua jukebox-musikaalia, jossa juonella ei ole muuta merkitystä kuin hyvä tekosyy juhlia näyttävästi.

Väliajan jälkeen käy selväksi, kuinka väärässä olen. Kaakkoon käännetyt nupit kääntyivät vielä lounaaseen, mutta onneksi myös tarina ja päähenkilöt saavat jonkin verran sisältöä ja katsoja sitä myötä wau-elämysten lisäksi jonkin verran tunne-elämyksiä. Ei kuitenkaan sydämeenkäypiä.

Ainakin ensi-iltayleisössä tunnistettiin lähes jokainen tahti ja reagoitiin sen mukaan. Ville Myllykosken johtama orkesteri kannatteli esiintyjiä ja yleisöä tasaisenvankan soundimaton päällä, johon tosin olisin kaivannut kevyempiäkin vaiheita. Ihmisäänet eivät kuitenkaan hävinneet orkesterivolyymin alle; kaikki laulajat selvisivät rooleissaan komeasti.

Toinen tärkeä musikaalielementti, tanssit, on tässä tapauksessa jotain, mitä suomalaisella musikaalinäyttämöllä ei liian usein näe. Koreografeja on kaikkiaan neljä, ja varmasti kaikki ovat tulleet tarpeeseen. Esityksessä tanssitaan lähes koko ajan ja juuri niin kuin perinteisissä musikaaleissa pitää: jalka nousee can-canissa naisilla ja miehillä, ryhmissä liikutaan täysillä, tekniikka toimii näyttävästi ja viimeisen päälle nappiin. Kehut kuuluvat ihan jokaiselle tanssijalle.

MUSIKAALI SIJOITTUU 1890-luvun Pariisiin, I maailmansotaa edeltäneeseen belle époqueksi kutsuttuun aikaan, johon liittyviä visioita määrittää art nouveau -tyylisuunta kasveja mukailevine muotoineen. Kreikkalaisen Takisin lavastus tuo Pariisin metroasemien sisäänkäynneistä tai aikansa boheemielämää kuvanneen Toulouse Lautrecin julisteista tutut muodot kaupunginteatterin lavalle. Kyseinen taiteilija esiintyy musikaalissa fiktiivisenä hahmona, jota esittää sympaattisesti Antti Lang.

Christian (Martti Manninen) etsii vapautta ja menestystä.

Tarina epäonnisista rakastavaisista on vanha ja usein varioitu, kuten vaikkapa Romeossa ja Juliassa. Moulin Rougessa nuori amerikkalaissäveltäjä Christian (Martti Manninen) on muuttanut boheemien ja vallankumouksellisten pesäpaikkana tunnetulle Montmartren kukkulalle etsimään vapautta ja menestystä. Hän rakastuu ikonisen Punaisen myllyn tähtikurtisaani Satineen (Jennie Storbacka), jota myös rikas herttua (Joel Mäkinen) himoitsee omakseen. Kabaree on vararikon partaalla; herttuan rahat saattaisivat pelastaa tilanteen.

Moulin Rouge! perustuu Baz Luhrmanin menestyselokuvaan vuodelta 2001. John Loganin Tony-palkittu musikaaliversio sai ensi-iltansa 2018 Bostonissa, minkä jälkeen sitä on esitetty muun muassa Broadwaylla ja Lontoon West Endissä. Helsingin ensi-ilta on uusi, pohjoismainen tuotanto, jonka on ohjannut ruotsalainen Anders Albien. Vahvoja tunteita persoonallisella ja aikanaan radikaalilla kameratyöllä sekä Nicole Kidmanin ja Ewan McGregorin välisellä kemialla herätellyt aistillinen elokuva ei siirry näiltä osin näyttämölle eikä sellaista yritetäkään.

Musikaaliversio vain hipaisee lähtökohtaansa eikä se paneudu kokeneen kurtisaanin ja viattoman nuoren miehen välisen suhteen monitasoiseen tunneviidakkoon. Upeasti laulava ja näyttelevä Martti Manninen tekee parhaansa luodakseen hänen ja Storbackan välille uskottavaa kipinää ja yhteyttä. Sitä ei kuitenkaa oikein tahdo syntyä. Storbackan vahvuus on laulussa, ei muussa ilmaisussa. Manninen ottaa kuitenkin ilmeikkyydellään ja läsnäolollaan lavan haltuun kerta toisensa jälkeen.

Subrettipari Santiago (Matti Leino) ja Nini (Laura Allonen) saavat esityksessä paljon tilaa. He herättävät temperamenttiset hahmonsa vahvasti henkiin ja tuovat lavalle sekä tangon pidätettyä taikaa että armotonta energiaa.

Nini (Laura Allonen) näyttää can-canin mallia.