Shakespearen Hamletin rockmusikalisointi kolme vuotta sitten oli vallan kumouksellinen ja Tanskan prinssin kostosaagan uusiin ulottuvuuksiin nostanut veto.

Tänä syksynä käsittelyssä on Molièren ikisuosittu komedia Saituri, jolle on haettu lisäpotkua tuomalla referenssiksi tietoiskumaista sisältöä nykymaailman talousjärjestyksestä ja rahan liikkeistä.

Moliéren tekstin päällekirjoitusta on ollut Kauton rinnalla tekemässä Hesarin taloustoimittaja Juha-Pekka Raeste, ja ihan sujuvasti nämä elementit solahtavat alkutekstin lomaan.

Toinen juttu sitten on, tuovatko nämä ekstrat mitään isompaa lisäarvoa Moliéren jo valmiiksi varsin herkullisesti rahan mahtia ja ihmisen ahneutta satirisoivaan farssahtavaan komediaan.

SAITURIN TARINASSA vastavoimina kamppailevat rakkaus ja raha, nykytodellisuudessa ehkä pikemmin me tavalliset matoset versus finanssipolitiikka ja raha, jota nykyisessa talousjärjestyksessä ei edes konkreettisesti käsitellä. Molièren näytelmän nimihenkilö Harpagon nimenomaan käsittelee: kahmii, kätkee mutta ei jaa yhtään kellekään.

Harpagonia riivaa menettämisen pelko, mutta ei läheisten rakkauden tai yhteisön kunnioituksen, vaan mammonan. Siksi hänen jälkikasvunsa lemmenasiat ovat hänelle merkityksellisiä, vain siinä mielessä, paljonko siipan valinnalla tulisi suoraa lisäpääomaa eli myötäjäisiä, ja kuka maksaa häät. Tunteista viis! Sama koskee häntä itseään: vaikka hänen kiikarissaan uudeksi vaimoksi on nuori ja kaunis Marianne, ulkonäkö on sivuseikka varallisuuden rinnalla.

Tässä sydämettömyydessä on Moliéren komedian moraalisesti kirpein viesti, ja myös naurun katalysaattori. Raesteen sopivan hirtehinen, mutta kylmänviileä rinnakkaisteksti ikään kuin antaa luvan ymmärtää, että meidän aikamme Harpagonit ovat yhtä kuin se talouseliitti, joka määrää, miten raha liikkuu ja kenelle se jää.

Otso Kauton ohjauksessa tätä nykytalouskuviota demonstroivat neljä asiantuntijaa (Riikka Papunen, Pihla Pohjolainen, Eriikka Väliahde, Samuli Muje), jotka ovat vähän kuin risteymä antiikin draaman kertojakuoroa, commedia dell’arten narrihahmoja ja brechtiläistä vieraannutusta. Kuten sanottu, juttu toimii. ”Ekonomistinarrit” eivät riko Molièren tiiviisti etenevää komediaa, mutta eivät ihan mahdottomasti sitä rikastutakaan.

Kauton itsensä tekemä uusi käännös sen sijaan rikastuttaa. Tekstiin on otettu aineksia niin 1600-luvun lopun runomittaisesta kohotetusta komediakielestä kuin nykypäivän arkipuheestakin. Näin jo perimmiltäänkin hykerryttävästä moliérelainen dialogista tulee hillitöntä pulputusta, joka tekee alkuperiselle kunniaa. Ihan erityisesti siinä villitsee vallattoman arvaamattomana kulkeva loppusointuisuus. ”Meidän ja onnen on vain yksi aita: isäsi on sairaan saita”, huokaa Harpagonin tyttäreen Èliseen rakastunut Valère. ”Kulutus on juhlaa. Se on rikas, joka tuhlaa! Minä maksan mielelläni siitä että juoma on kallista”, saattelee puolestaan Harpagonin poika Cléante yleisön väliajalle.

JOS VIELÄ esityksen rikastuttamisesta puhutaan, niin Auvo Vihro Harpagonin tekee ehdottomasti sitä.
Kuusi vuotta sitten saman teatterin pykälää pienemmällä näyttämöllä sai ensi-iltansa Saiturin jälkeen se toiseksi esitetyin Molière-komedia Luulosairas – ohjaus Otso Kautto, pääosassa Arganina Auvo Vihro. Jo siinä kaksikko löysi mainiosti yhteisen sävelen, mutta nyt pistetään vielä paremmaksi.

Vihron Harpagon on ihan kaaamee ja hupaisan höhlä, häijy julmuri ja rakastettava kääkkä – ja näyttelijä kaivaa nämä puolet roolista esiin, ei vuoronperään vaan yhtäaikaa. Näin Harpagonista tulee ennalta-arvaamaton, vaikka perusominaisuus, umpi-itaruus, toki pysyy koko ajan. Vihrron ote hahmoon koko ajan tiukka, mutta ei puristava.

Muutenkin TTT:n Saiturissa näytellään maukkaasti. Inke Koskinen on muutaman piirun ärhäkämpi Élise kun monet aiemmin näkemäni, ja hyvä niin, Harpagon tarvitsee näyttämölle vahvaa vastavoimaa. Sitä tarjoaa myös poikansa Cleanté, joka nyt Hiski Vihertörmän esittämänä on olemukseltaan karskimpi kuin jotkut lemmensairaay edeltäjänsä.

Suvi-Sini Peltolan esittämälle Frosinelle on annettu käsiohjelmassa hyvä ammattinimike: säätäjä. Mainion arvoituksellisena piirtyvä hahmo. Repliikit olivat kakkosillassa vielä paikoin hakusessa, mutta aika korjaa sen käpin nopeasti.

Riikka Papusen lejuvaa askellusta notaari Simonin roolissa en unohda vähään aikaan.

VISUALISOIJIEN LOIHTIMAT näyttämökuvat ja roolihahmojen tyylit suovat näyttelijöille korean pelikentän. Pirjo Liiri-Majavan lavastus- ja puvustusideat yhdessä Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelun kanssa tuovat lavalle sopivan överisti rönsyilevää rokokoohenkeä. Isojen, läpikuultavien fondien floora- ja faunaosaston kuva-aiheet (maalarina Heli Leino) ovat mahtailevuudessaan sekä vaikuttavia että tarkoituksellisen hupaisia.

Sisäänkäyntejä ja poistumisteitä näyttämöllä on monia, ja ovet ovat suuria, nelisenkin metriä korkeita Tämä kaikki tuo muistutuksen siitä, että vaikka Saiturin kyljessä kulkisi mitä talouspoliittista kommentaaria hyvänsä, perimmiltään kyse on farssista. Erehdysten komediasta, jossa kulkuaukot äkillisille (lue: äkkipikaisille) tuloille ja menoille ovat tarpeen. Ja tässä tapauksessa ei puhe sittenkään ole debetistä ja kreditistä.