Sontiaisen päähenkilö, eteläpohjalainen Tom Sukanen, matkustaa vuonna 1898  kaksikymppisenä New Yorkiin ja sieltä edelleen Minnesotaan, josta löytää vaimokseen sinne jo aiemmin asettuneen suomalaisnaisen. Kerttunsa kanssa hän perustaa perheen ja ottaa hoitaakseen appensa pystyyn pistämän maatilan. Maanviljely  eivät kuitenkaan ole laivoista ja niiden rakentamisesta kiinnostuneelle Sukaselle se unelmajopi, varsinkaan kun tilanpito Ameriikassa on yhtä kituuttamista. Niinpä hän eräänä päivänä kuulee veljensä kutsun, ja lähtee Kanadan puolelle Saskatchewaniin. Kävellen, matkaa on liki 1000 kilometriä. Veli harjoittaa pioneeriluonteista vehnänviljelystä uusin metodein ja lajikkein, ja Tomkin saa viljeltäväksi maa-alueen. Tänne hänen joku kaunis päivä kelpaisi tuoda Minnesotaan jättämänsä perheen.

Se päivä ei koita. Kun Sukanen riittävästi pesämunaa koottuaan kävelee takaisin Amerikkaan, hän saa kuulla vaimonsa kuolleen espanjantautiin ja lastensa tulleen huostaanotetuiksi. Ei kun takaisin Kanadaan, jossa Sukanen alkaa pakkomielteisesti rakentaa valtameren ylityksen kestävää alusta. On päästävä takaisin kotiin, Suomeen. Ihmiset, niin siirtolaistoverit kuin amerikkalaiset, pilkkaavat Sukasen haihatteluja, ja hänen päässään riehuvat sisäiset demonit. Tästä ei ehkä hyvä herkiä…

Avoimissa Ovissa Sukasen hahmo näyttäytyy Aarni Kivisen tulkitsemana yhtäaikaa karskina puurtajana ja haaveellisena utopistina. Faabelin muurahainen ja heinäsirkka elävät samassa persoonassa. Amerikansuomalaisen lauluperinne, jota muun muassa on kuultu musiikillisena konsulttina (käsiohjelmassa inhimillisemmin ilmaisten  oppimestarina) tässä esityksessä toimineen J. Karjalaisen Lännen-Jukka-levytyksillä, tuo eloa ja valoa antavan vastavoiman Sukasen vaiheiden traagiselle yleissävylle. Musiikin parantava voima suo helpotusta ainakin teatterikatsomoon, vaikka ei sitten kykenekään pelastamaan roolihenkilöitä kohtalon äärimmäisiltä kolhuilta.

On aika hämmentävää, mutta toisaalta vapauttavaa katsoa näytelmää, joka vuoron perään panee jalan lyömään lattiaan hilpeän polkan tahdissa ja jo kohta nostattaa palan kurkkuun, kun siirtolaisraatajat kärvistelevät koettelemuksissaan. Esitys ei oikeastaan missään vaiheessa vaivu synkkyyteen, vaikka aiheita olisi. Ei siinäkään vaiheessa, kun Sukasen unelmat Sontiaisensa merelle saattelemisesta ja koti-Suomeen seilaamisesta alkavat  lopullisesti kariutua. Esityksen laululistan viimeisenä on biisi nimeltä “Yksi, kaksi, kolme neljä, anna iloinen olla”, mikä kertoo Hanna Kirjavaisen näytelmän dramaturgisesta luonteesta aika paljon.

Vapauttavaa musaa, luovaa visualisointia

Esityksen tempo pysyy koko ajan hyvin imuisana, vaikka tarinan päähenkilöä käytetään melkoisissa alhoissa. Kun elämää kolhii, niin silloin paikallaan on vapauttava Pontikkalaulu, ja kun tilanhoito käy ylivoimaiseksi ja nälkä jo uhkaa, niin silloin vetäistään railakas Siantappolaulu: “Touhulla hirveellä kuuella kirveellä pää siltä poikki lyötiin./ Ykstoista kuuta neljässä talossa se tappajaiskeittoki syötiin.”  (san. J. Karjalainen)

Kerttu (Anna-Riikka Rajanen) ja Tom (Aarni Kivinen), kovan onnen lapset.

Monitoimisessa esittäjäensemblessä on mukavasti rosoa: muusikkojäsen ja musiikkiosaston kapu Pekka Lehti ei välttämättä ole virtuuosi replikointipuolella, eivätkä näyttelijät Aarni Kivinen, Anna-Riikka Rajanen, Johanna Koivu ja Juha Pulli puolestaan instrumenttien (löytyy niin banjoa, kitaraa, haitaria, viulua kuin erilaisia perkussiotakin) kanssa ihan taidokkaimpia pelimanneja, mutta koko jengin svengi on huimaa. Viisikko on  lavalla käytännössä  läpi koko reilun kaksi tuntisen esityksen, joten siirtymät ja releiden vaihdot roolista toiseen tapahtuvat livenä katsomon edessä.  Intensiteetti pysyy senkin vuoksi herpaantumattomana kaiken aikaa yllä.

Ia Ensterän luoma näyttämökuva tukee mainiosti esityksen kantavaa viritystä. Kierrätystä, tuunausta, innovaatioita, luovaa hulluutta – niistä on tämän pienen suuren esityksen visuaalinen vetovoima tehty.