Teatteri ja Tanssi
3.7.2018 07:51 ・ Päivitetty: 15.4.2019 09:36
Teatteriarvio: Tukkateatteri teki tragiriemukkaan komedian lähiön elämästä nöyryytysyhteiskunnassa
Itähelsinkiläiset runoilijat Aino Tukiainen ja Jorma Vakkuri kirjoittivat näytelmänsä ”Sisäänpääsymaksu” vuonna 2012, mutta se sai kantaesityksensä vasta kesäkuussa 2018 tamperelaisessa Tukkateatterissa. Yleisön kannalta on ikävä sattuma, että sumeilemattoman humoristinen, ilkikurisen murheellinen, tyylikkäästi pelkistetty ja jo kirjoitushetkellään tylyn illuusiottomalla ajankohtaisuudellaan ajattelemaan paneva pienoisnäytelmä oli niin pitkään piilossa.
Kantaesityksen ajankohta ei ole hullumpi: vuoden 2018 alusta ihmisten järjestelmällinen nöyryyttäminen sai maassamme mittasuhteet, joita ei voi järjellä käsittää. Näiden suhteiden sosiaalista perustaa Tukiaisen ja Vakkurin tekstissä kaikella asiaan kuuluvalla huvittuneisuudella valaistaan. Olen melko varma siitä, että kirjoittajat ovat vähintäänkin tyytyväisiä myös siihen, että ensimmäisenä juuri Tukkateatteri otti tulkittavakseen heidän draamapamflettinsa. Ohjaaja Juho Laitinen teki tekstiä sovittaessaan rakenneratkaisun, joka ottaa hirvittävän hauskalla tavalla esiin nöyryytysyhteiskunnan arvoituksen.
Ei tietä kotiin
Vakkuri kertoo, että näytelmä sai alkunsa lehtijutusta, jossa kerrottiin, että avaimensa hukannut mies ei päässyt kotiinsa, koska vara-avainta ei voitu antaa muuten kuin käteismaksua vastaan. Näytelmän henkilöt etsivät käteistä ja pääsyä kotiin.
Aino Tukiainen ja Jorma Vakkuri: Sisäänpääsymaksu
Ohjaus ja sovitus: Juho Laitinen
Lavastus Marko Itkonen – Puvut Anne Karema – Valot Minerva Kettukuja – Ääni Pauli Rauramo – Musiikki Pauli Rauramo ja Miikka Immonen – Näyttämöllä Niina Hyytiäinen, Mimmi Mertaniemi, Linus Tuomenvirta, Marja Suurpalo
Anu, 25-vuotias työtön lähihoitaja (Mimmi Mertaniemi) hankkii käteistä myymällä Mellunmäen ostarilla seksiä 50-vuotiaalle kalakauppias Jonnylle (Niina Hyytiäinen) , joka ”käyttää Anua hyväkseen narttuna Anun tunteista piittaamatta”. Seksikohtaukset on sovitettu sermin taakse, mutta sermin ikkuna-aukosta ja reunoilta avautuvat näkymät antavat intiimeille tapahtumille kutkuttavan alakuloisesti koomisen sävyn.
Avaimensa kadottanut Saku (Linus Tuomenvirta) , 26-vuotias työtön postinkantaja, nukkuu kerrostalon rappukäytävässä jossa 80-vuotias postinkantajiin penseästi suhtautuva eläkeläinen Amalia Wänskä-Petroff (Marja Suurpalo) hätistää häntä kävelykepillään. Näytelmän henkilöiden väliltä paljastuu yllättäviä sukulaisuussuhteita. Myös muuta odottamatonta sattuu. Kun jotakin epätodennäköistä tapahtuu, niin yleisö nauraa, koska se on niin epätodennäköistä. Ja kun jotakin todennäköistä tapahtuu, niin yleisö nauraa, koska se on niin todennäköistä. Lopulta tapahtuu niin, että Saku kohoaa sattumalta keskiluokan jäseneksi ja vie Anun mukanaan keskareiden keskuuteen. Elämä keskiluokassa on haljua, ja toki samalla liikuttavaa – eli tunnearvoltaan samanlaista kuin se oli siihen saakka köyhälistön keskuudessa.
Ei armoa Ajanhengettäreltä
Tukkateatteri toimii hyvän kierteen vallassa. Rohkea, tahdikas ja taitava esiintyminen herättää iloa ja innostusta katsojissa. Katsojien kiinnostus ja kiitollisuus rohkaisevat hallittuun ja hauskaan työhön. Sisäänpääsymaksussa katsojien mielenkiinto syttyi selvästi aistittavasti esityksen ensi sekunneilla. Niiden aikana tuli näkyville näytelmän kertojahahmo (Suurpalo), varjostetut silmät säkenöiden, Anne Kareman suunnittelemaan tyrmistyttävän uljaaseen valkoiseen pukuun pukeutuneena.
Käsikirjoituksessa ei ole kertojahahmoa, mutta siinä on runsaasti pitkiä parenteeseja. Kertoja on tehty niiden perusteella. Hahmon nimeäminen ei ole helppoa. Klassinen ”Kohtalo” ei käy, koska kaikkivoipaisuus on sittenkin puutteellista. Paras mieleeni tullut ehdotus on ”Nykyajan Ajanhengetär”. Hengetär ruumiillistaa pakottavia voimia, jotka ahdistavat meitä tavallisia ihmisiä meidän jokapäiväisessä elämässämme. Hän on näin tehdessään hirvittävän hauska. Nimenomaan ”hirvittävä” on hänen hauskuutensa yhteydessä oikea attribuutti. Hän lausuu ääneen näyttämöohjeet, joita ei yleensä lausuta.
Näytelmän henkilöt tottelevat ohjeita nukkien tavoin. Mekaanisuus ei mitätöi näyttelijöiden työn henkevyyttä. Nukketeatterin simulointi päinvastoin antaa eleille ja ilmeille pohjan, jolta lähiön sankareiden paradoksaalisen tunne-elämä vivahteet voi esitellä vaikuttavasti. Ajattaren liikuttamina nukkeinakin ihmiset ovat vastuullisia olentoja, mutta vastuullisina olentoina he ovat viattomia, myös silloin, kun käytävät toisiaan hyväkseen. Me tavalliset ihmiset emme ole oikein minkäänlaisia. Meille tulee houkutus ajatella, että ne ministerit, toimittajat ja muut erikoiset ihmiset, jotka häpäisevät meitä työkseen, ovat samanlaisia kuin me. He tekevät pahaa, mutta ehkä hekin ovat sisäisesti viattomia, ei-minkäänlaisia.
Tukkateatterin eleet ovat vaikuttavia. Esimerkiksi se, miten Suurpalo hyppää ulos mummon mekosta, ilahduttaa pitkään. Samaa on sanottava koko esityksestä. Se lupaa taistelua, mutta ei tuloksia. Kapinallinen Anu mätkii Ajanhengettären suurella hauella kanveesiin, mutta ei siitä seuraa prekariaatin diktatuuria, eikä muutakaan erinomaista. Lupaukset ällöttävät, mutta se, että mitään ei luvata, on mieltä raitistava lupaus.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.