TNL:n järjestämän festivaalin teemana oli “pohjoinen”. Sen rajoja ja rajattomuutta ihmisten mielissä ja paikkana hahmotettiin Suomussalmella pellolla, bussimatkalla korpikylien läpi sekä Nuorisoseurantalon ja Teatteri Retikan loppuunmyydyissä katsomoissa.

Jokainen määrittelee itse, mistä hänen pohjoisensa alkaa, mutta yleensä Suomen osalta tarkoitetaan jotakuinkin vyötäröstä ylöspäin aukeavaa aluetta, joka alkaa lännessä Oulun ja idässä Suomussalmen korkeudelta.

Suurin osa siitä on myös poronhoitoaluetta. Tämä pohjoinen on lähes puolen Suomen kokoinen, joten sen sielunmaisema ei ole yhdentekevä tai kuriositeetti.

PERJANTAISTA sunnuntaihin jatkuneen tiiviin ohjelmiston avasi Mikko Roihan ohjaaman Väylän ensi-ilta.

Esitys perustuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, joka oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas ja lukijoiden suosikki vuoden 2021 Finlandian jaossa.

Yhdessä Tommi Kinnusen ja Katja Ketun kanssa Liksom on tuonut yleiseen tietoisuuteen lappilaisten kokemaa sotapakolaisuutta nimenomaan naisten kautta. Väylässä sen kokevat eläimetkin.

Ilona, Sisko, Liina, Pirkko ja Kerttu ovat lehmiä, jotka 14-vuotiaan Tytön (Ella Mettänen) on määrä viedä Tornionjoen tuolle puolen, Ruotsiin.

On vuosi 1944 ja Lapin sota alkamassa. Ruotsiin olisi huolehdittava lehmien lisäksi raskaana oleva äiti ja pikkusisko, jotka Tyttö kadottaa jo matkan alussa.

Rakkaat lehmät ovat lohduksi, mutta niiden hengissä pitäminen vie kaikki voimat, eikä silti aina onnistu.

Mikko Roiha ja Ella Mettänen.

Tuomo Rämö ohjasi oman versionsa Väylästä Kemin teatteriin viime vuonna. Mikko Roiha on tiivistänyt romaanin teemoista ja tapahtumista todellisen ydinmehun.

Näyttämöllä ovat vain Ella Mettänen ja muutamasta laudasta, kainalosauvoista ja puolitetuista hulavanteista nerokkaasti rakennettu lehmä, jonka päätä markkeeraa ämpäri. Ja kuinka elävä lehmä Mettäsen käsissä onkaan!

Olavi Veistäjä -palkitun näyttelijän taidoilla rakennelma fyysistetään viideksi lehmäksi ja yhdeksi vasikaksi. Surkea evakkomatka on tarina pakolaisuudesta, sodasta, kuolemasta ja kasvusta.

Tyttö tulee hylätyksi monta kertaa matkan aikana, mutta pohjattoman surun keskeltäkin hän löytää jotain tärkeää, kaikille yhteistä: on elettävä.

Nuoren naisen sota on nyt monessa sama kuin silloin. Tämän esityksen myötä se piirtyy mieleen pohjoisen murteen soinnilla.

Väylä nähdään lokakuussa Teatteri Jurkassa, josta se jatkaa Lahteen ja Tampereelle.

LAUANTAI-AAMUNA festivaalikansa siirtyi viitostien varteen, Käpylän pellolle ihailemaan syysaurinkoisessa aamukasteessa kimaltelevaa heinää ja pellolla vaitonaisena elelevää Hiljaista kansaa.

Reijo Kelan ympäristötaideteoksen voima ja merkitys ei ole hiipumaan päin. Alunperin 1988 Ilmarin kynnös -teokseen Lassilan pellolle valmistunut turvepäiden joukko on edelleen samalla asialla: Mekin olemme täällä. Miten meidän oletetaan elävän? Mikä on meidän paikkamme Suomessa?

Lisäväriä ajattomiin teemoihin toi 72-vuotias Reijo Kela itse tanssimalla osan Ilmarin kynnöksestä, jonka päätti senhetkiseen tilanteeseen sopivasti: Kela nosti ajosauvansa ylös käsivarsilleen ja odotti, kunnes taustalla humisevalla maantiellä ohiajavien autojen jono katkesi.

“Tulihan se, hiljaisuus”, hän totesi hymyillen.

POHJOISEN TEEMA laajeni Siperiaan, kun Ruska Ensemblen maaginen laulu- ja runoesitys Sydän, huuda! toi metsänenetsi ja luontoaktivisti Juri Vellan runoja Suomussalmen nuorisoseurantalolle.

Kokkolalainen vapaan kentän ryhmä keskittyy ekologiseen teatteriin ja alkuperäiskansojen kanssa toteutettavaan yhteistyöhön.

Näyttelijäntyön professorin Jarkko Lahden, harmonikansoittaja Antti Paalasen ja etnomusikologi, viulisti Tuomas Rounakarin esitys ei anellut huomiota vaan pysäytti yleisön niille sijoilleen.

Esitys vei mukanaan Siperian metsäseuduille, jossa öljy-yhtiö Lukoil on saastuttanut joet ja tuhonnut porojen laidunmaat.

Muusikkovelhojen tuottamat eläinten äänet ja hypnoottinen musiikki yhdessä Lahden intensiivisen fyysisen läsnäolon kanssa tuntuivat siirtävän meidät hetkeksi toiseen ulottuvuuteen.

Näyttelijä itse muuttui taivaalla kaartelevasta petolinnusta ihmiseltä piiloutuvaksi riekoksi ja koiravaljakon ajajaksi, kaiken myrkytetyn maan tieltä katoavan kuvaksi sekä päättäjiin ja isojen yhtiöiden johtajiin pettyneen Vellan tunteiden tulkiksi.

Vella jakoi tietoa aina uusista ympäristötuhoista ja onnettomuuksista, kansansa häviämisestä ja porojen kuolemasta. Vella kuoli 2013 syöpään Varjoganissa, Siperian Hanti-Mansiassa.

REIDAR SÄRESTÖNIEMI (1925-1981) nousi tänä keväänä ja kesänä uudestaan puheenaiheeksi, kun hänen taidettaan esiteltiin Helsingissä Didrichsenin museossa, Rovaniemellä, Kittilässä ja Taidekeskus Salmelassa.

Särestöniemi sai varhain maineen myyttisenä shamaanina, vaikka hän itse toistuvasti yritti oikoa käsitystä.1960-80-luvuilla eksentrisen taiteilijan ja Kekkosen suosikin tekemisiä seurattiin mediassa, ja värikylläiset taulut tekivät kauppansa.

Taidemaailma kuitenkin hylki “Kekkosen kaveria” ja “statustaiteilijaa”.

Särestöniemi oli opiskellut Helsingissä taideakatemiassa ja Leningradin Ilja Repin -instituutissa. Hän matkusteli laajalti, mutta hänen maalaustensa keskeinen kohde oli pohjoinen luonto ja eläimet. Samalla hän ammensi syvältä omista tunnoistaan.

Hannu-Pekka Björkman.

Kristian Smedsin, Hannu-Pekka Björkmanin, Kirke Karjan ja Verneri Pohjolan Lapin Faarao on Särestöniemen maailmasta inspiroitunut kokemus, hengenpalvelus, jota en haluaisi kutsua esitykseksi.

Kittilässä kerran aikaisemmin nähty teos kuljettaa lempeästi ja huumorintajuisesti “Lapin karhun” ajatuksiin ja tuntemuksiin. Niitä ei rajoittanut akateeminen koulutus, politiikka eikä realismi.

Ne kulkivat käsikädessä revontulien, eläinten, pyramidien, rakkauden ja kaipauksen kanssa.

Kirke Karjan pianolla ja Verneri Pohjolan trumpetilla maalattiin pohjoisen kirkkaita, kirkuvia, rätiseviä ja puhkuvia ääniä. Teosta varten sävelletyssä musiikissa soivat tuulet ja kalliot.

Hannu-Pekka Björkmanin nallelakkinen hahmo vei meidät sekä Reidarin avaran todellisuuden että lapsenomaisen riipaisevan läheisyyden tarpeen äärelle. Kun äiti kuolee, mikään ei auta; on kääriydyttävä suojaan räsymattoon. Toisaalta kultainen glitterkaapu muistuttaa halusta näkyä ja leikkiä julkisen identiteetin kanssa.

Lapin faarao kuljetti yleisönsä myös meditoimaan, matkalle sisäiseen pyramidiin, voimaeläimen ja tärkeän viestin vastaanottamiseen. Siihen Björkman johdatti meidät toisena miehenä, ilman nallelakkia.

Kristian Smeds puolestaan välitti henkien, ehkä Reidarin, viestin spiritualistisen istunnon kautta: Sanat voidaan puhua rikki, mädiksi omenoiksi. Ja senhän me someseuraajat tiedämme. Hyvät sanat lähimmäisille – edes kerran viikossa – voivat auttaa jaksamaan.

Yleisö ei tuntunut hengellisistä ponnistuksista, meditoinnista tai viestien välittämisestä, hämmentyvän. Lapin faaraon loputtua ei kuulunut ihmettelyä siitä, miksi ne olivat osa teosta.

Rohkealta ne kuitenkin tuntuivat, sillä kun esiintyjältä poistetaan esiintyjän hattu, on hän omalla persoonallaan tilanteessa, jossa teatterin asetelmat muuttuvat. Mutta alttiiksihan Reidarkin itsensä asetti.

Pakko sanoa! -festivaalin päätti Teatteri Retikan harrastajanäyttelijöiden ja Teatterikorkeakoulun neljännen vuosikurssin opiskelijoiden monologien sarja. Retikkalaiset olivat kirjoittaneet tekstinsä itse, ja voi vain ihmetellä niiden ilmeikkyyttä ja harrastajien kykyä ottaa näyttämö haltuun.

Saman kiitoksen ansaitsevat kirjailijoiden teksteistä itse sovittamansa monologit esittäneet opiskelijat.