Ruotsissa päämajaansa pitävä, mutta hyvin monikansallinen nykysirkusryhmä Cirkus Cirkör nähtiin nyt Tampereen Teatterikesässä toista kertaa. Aiempi vierailu tapahtui 11 vuotta sitten, jolloin CC valloitti festivaaliyleisön Tampere-talossa esityksellään Knitting Peace, joka muuten on edelleen sen kiertueohjelmistossa.

Tänä vuonna estradina oli Mansen kulttuuripalatsia vähemmän korskea, mutta sirkuskontekstissa enemmän “lajinomainen” Sorin Sirkus. Se sopi hyvin tyyssijaksi esitykselle nimeltä Tipping Point, joka nimeään myöten jatkaa Cirkörin temaattisten esityskokonaisuuksien sarjaa.

Knitting Peace oli temaattisesti ehkä eheämpi ja tarinallisempi esitys kuin nyt nähty Tipping Point, mutta kyllä tämänkin erillisistä trapetsi- köysi-, tolppa- ja notkeusakrobatianumeroista katsoja pystyi halutessaan hahmottamaan yhteisen nimittäjän. Oli toki ihan okei sekin, jos Cirkörin esitystä katsoi vain sarjana hienoja nykysirkusnumeroita, joissa painovoima oli vain hidaste, ja joissa lähtökohtaisesti labiili tasapainotila pakotettiin hämmästyttävästi stabiiliksi.

ESITYKSEN ALKUA maneesia hallitsi metalliputkista koostuva rakennelma, joka oli kuin rakennustelinehässäkän, kuumodulin luonnoksen ja modernin kodan hybridi. Sitä rakenneltiin näyttämöllä vauhdikkaasti, sillä kiipeltiin ja tasapainoiltiin maksimissaan noin sitsemässä metrissä. Vahvat ala- ja sivuvalot loivat asetelmaan maagista säväystä.

Tällä omaperäisellä “telineellä” kiteytyi kirjailija Carlos Castanedan keksimäksi sanottu termi tensegrity, jota cirköriläiset Tipping Pointin raamituksessaan vaalivat. Tämä niin arkkitehtuuriin, fysiatriaan kuin ties mihin keholliseen filosofiaan kykeytyvä käsite tarkoittaa jotain sellaista kuin “jännitteestä riippuvainen rakenne”, ja siten myös sitä, miten ihmiskeho pysyy kasassa ja järjestyksessä.

Ikään kuin rakennelmien haavoittuvuutta demonstroidakseen Cirkörin seitsenhenkinen esiintyjäryhmä loi maneesille täydellisen kaaoksen, jossa iso metallihäkkyrä luhistui, sirkustaiteilija säntäilivät sinne tänne putoilevien osien alta ja perkussionisti loi kilkuttelullaan paniikkitunnelmaa. Kun maailmanluokan nykysirkusryhmästä on kyse, tämäkin kaaos oli äärimmäisen hallittu, asiat romahtivat juuri siinä järjestyksessä kuin piti.

Perkussoitta soittanyt Isidor Abdelkader hoiteli tässä esityksessä klovneriamaiset hommat. Hän oli aina vähän tiellä – tai akrobaatit ja muuta taivuttelijat hänen tiellään. Mutta saipa hän lopulta oman soolonumeronsa, heitti pari sanaa ja manausta suomeksi, ja kansa tykkäsi.

ERITYISEN VAIKUTTAVA ja yleisöönmenevä oli Yuridia Ortega Fragoson ilma-akrobatiaosuus, jossa hän ikään kuin tanssi ilmassa pelkästään hiusnutturaansa kiinnitetyn köyden varassa.

“Linnunpesä” à la Kalle Pikkuharju.

Yhtään kotiin päin vetämättä on sanottava, että lopussa vuoristoratamaisella rakennelmalla nähty notkeusakrobatianumero tähtenään valkeakoskelaislähtöinen Kalle Pikkuharju todella huipensi tämän shown. Se todella sai pohtimaan kehomme rakennetta ja milaisille äärirajoille kropan voi vääntää. Huippuna nähtiin linnunpesäksi nimetty taivutusasento, jossa Pikkuharju vei jalkansa takakautta pään yli niin, että jalkapohjat koskettivat otsaa – yhden käden käsiseisonnassa tietysti.

Älkää kokeilko tuota kotona, ihmetelkää vain ihmiskehon joustavuutta.

Tipping Pointiin ei ehkä ensimmäisenä liity sellaisia adjektiiveja kuin huimapäinen tai veretseisauttava, vaikka siitä paljon nykysirkuksen virtuositeettia löytyykin. Cirkus Cirkörin laatusanoja ovat pikemminkin harmoninen, plastinen ja elegantti.

Juuri siksi sillä on aina luonteva paikka myös teatterifestivaalilla.