Kun tämänvuotisten Työväen Näyttämöpäivien 22 esityksestä 16 oli täysin loppuunmyyty ja katsomoiden kokonaistäyttöprosentti 97, on monessa asiassa pitänyt onnistua hyvin. Ihan ensimmäiseksi ohjelmistovalinnoissa. Maarit Ruikan kattausta kehuttiinkin niin päättäjäistilaisuuden palautekeslustelussa kuin lämpiörupatteluissa sitysten väliajoilla.

Itse näin viisi esitystä kaikkiaan kahdeksasta valintaseulan läpäisseestä, ja saatoin todistaa samaa. Ruikan valinnat tarjosivat hyvää teatteria, eikä niiden äärellä ollut syytä muistuttaa itseään siitä, että oltiin harrastajien tekemien esitysten äärellä. Päinvastoin: ainakin nyt koetun TNP-viikonlopun perusteella saattoi sanoa, että harrastajakentässä löytyy juuri nyt intoa ja valmiutta tarttua mihin tahansa haastaviin tekstihin ja toteuttaa niitä omaehtoisesti kuvia kumartamatta.

OIVAN ESIMERKIN rohkeasta ohjelmistovalinnasta tarjosi joensuulainen, pari vuotta sitten yhteen kasautunut UBU-kollektiivi. Se on ottanut nimensä ensimmäisen produktionsa pohjalta, joka oli tietysti Alfred Jarryn groteski yhteiskuntasatiiri Kuningas Ubu. Kakkostuotannokseen ryhmä oli valinnutKristian Smedsin neljännesvuosisadan takaisen läpimurtoteoksen Jääkuvia.

UBU-kollektiivi: Jääkuvia.

Pohjoisen jokivarren ja sieltä poismuuttaneiden ihmisten elämästä koreilemattoman raadollisesti kertonut episodimainen draama on alunperin varsin synkkää settiä, mutta joensuulaiset uskalsivat omassa toteutuksessaan kantaa siihen valoa.

Myös musiikki ja koreografiat veivasivat esityksen ilmaisuvalikoimaa enemmän myös ulospäin hengittävään suuntaan, ja ennen kaikkea toi esiin sen erityisvahvuuden, mistä toivottavasti saadaan nauttia jatkossakin vaikka Näyttänöpäivillä: Ubu-kollektiivin tekijät ja esittäjät tuntuivst olevan erittäin sitoutuneita yhteisiin tavoitteisiinsa, jotka oli asetettu pelottoman korkealle.

Monologien pohjalle rakentuvan Smedsin näytelmän uudessa tulkinnassa oli rosoja, hyviä ja huonoja sellaisia, mutta episodien takaa näkyi joka tapauksessa joukkovoiman tuoma energisyys.

KUN MONOLOGIEN varaan rakentuvasta esityskokonaisuudesta ruvettiin puhumaan, on helppo liukua otsikossa mainittuun ylesöäänestyksen voittaneeseen Teatteri Terran esitykseen.

Se oli ekokirjailja Juha Kauppisen kirjoittama Starman, sarja monologeja luontokadosta, sen vastustajista ja siitä piittaamattomista. Teoshan on syntynyt alunperin kiertuenäytelmäksi Martti Suosalon luotsaamalle Sirkus Suosalolle, jonka ohjelmistossa se taitaa edelleen menestyksellä pyöriä.

Tässä kohtaa on pakko paljastaa ainakin itseäni huvittanut sattumus Starmanin katsomistilanteessa Mikkelissä. Kun nimihenkilö itse, galaksien takaa Maan touhuja tarkkailemaan lähetetty ”tähtivaeltaja” alkoi esittää ensimmäistä monologiaan ajattelin, että nyt on tutkittu tarkkaan Martti Suosalon esittämistapaa äänenpainoja ja mikroilmeitä myöten.

Vasta väliajalla, päästyäni käsiksi esityksen tekijöiden nimilistaan, minulle valkeni, ettei ”Manu”-vaikutelma tyhjästä syntynyt. Starmania esitti näet Aino Suosalo. Kyllä, isänsä tytär. Ne ilmeet ja eleet olivat siis tulleet ennemmin perimästä ja kotioloista kuin teatteriharjoituksista!

Aino S:n lisäksi Starmanin monologeja esitti neljä muuta teatteritiensä alkutaipaleella olevaa buorta lahjakkuutta, joilta löytyy vakavaa teatteriharrastusta muun muassa maan johtaviin ”teatteriesiukouluihin” kuuluvan Lahden kansanopiston näyttelijälinjalta, Tikkurilan Teatterista. Yksi jengistä, Sylvia Ropponen, on viime syksynä päässyt jo teatterikorkeaakouluun.

Starmanin rakastettavan satiirisissa monologeissa ovat avaruushenkilön lisäksi Metsätalousmies (Severi Niskanen), varpunen (Sylvia Ropponen), aktivisti (Raul Nyberg) ja biologi (Emma Härmä). Heidän puheenvuoroistaan syntyy muka tasapuolinen nippu näkökulmia ympäristökeskusteluun – luonnonsuojelua kannatettiin ja dissattiin sekä järki- että tunnesyillä, opportunistinen kaupunkivarpunen oli vähän molempaa puolta.

Ainakin Mikkelissä, ja luultavasti myös sitä aiemmin Terran kiertueella ympäri Suomea viime kesänä ja syksynä, ironia tuli ymmärretyksi, sillä metstalousmiehen rationaalinen selvitys kotinsa menettäneelle kuukkelille metsän hyödyntämisen ja niin sanotun hoidon välttämättömyydestä huvitti teatteriyleisöä makoisimmin. Sen sijaan luontoaktivistin paasaus ei herättänyt Kulttuuritalo Tempon yleisössä kummoisiakaan reaktioita.

Oma suosikkini oli cityvarpunen, joka vähätteli kaiken aikaa eliölajien kantojen, myös omansa, romahtamisia ja muita luonnontuhoja, kuten vanhojen metsien katoamista ja vesistöjen pilaantumisia. ” Joki se on kalatonkin joki”, kuului kaupunkielämää arvostavan ja maaseutulaisten uhriutumista kyynisesti katsovan lintusen yksi teesi. Ja me nauroimme niin… Toivottavasti emme metsäyhtiön tahalliselle lipsahdukselle tai varpuskannan romahdukselle.

Luontokiistoissa diplomaattista, mutta aika hölmöa cityvarpusta esitti Starmanissa Sylvia Ropponen.

Kauppisen moniosainen pitkä monologiteksti oli jaettu toimivasti viidelle esittäjälle. Näyttelijöiden tukena ja introja ja outroja soittamassa oli kolmehenkinen jazz-orientoitunut bändi, joka sai monologien pitäjiltä lystikkäästi myös pientä tukiroolia.

Kertakaikkisen hieno, täysin ammattilaistason esitys.

YLISÖÄÄNESTYKSEN kakkoseksi tullut Tikkurilan Teatteri on jaetulla ykköstilalla nyt 50 vuotta täyttäneen festivaalin ”maratontaulukossa” eli kaikkina aikoina useimmin tapahtumassa esiintyneiden teattereiden/ryhmien listalla. Tämä vuosi oli sille jo kuudestoista kerta. Jaetulla ykköstilalla sen kanssa on Ykspihlajan Työväen Näyttämö.

Tikkurilan porukkaakin on edellisten lailla syytä kehua vahvasta sitoutumisesta yhteien päämäärän saavuttamiseksi. Kantaesityksensä (Ryhmäteatteri, 2018) jälkeen ammattipuolella varsin monia toteutuksia saanut Anna Krogeruksen näytelmä 9 hyvää syytäv elää on hyvin rakennettu selvitymistarna, jossa on paljon näyteltävä, ja koko porukalle mukavasti vaatimustasoa.

Tragikoomisen näytelmän runsaan rooligallerian ongelmakirjo on laaja: mielenterveyden järkkymistä, koulukiusaamista, muistisairaan vanhuksen yksinäisyyttä, alkoholismia, adhd:ta, lasten ja vanhempien katkennyt yhteyttä, maahanmuuttajen sopeutumismisvaikeuksia ja sitä rataa. Tärkeintä tuollaisen täyteen ahdetun sote-osaston fiktiivisessä käsittelyssä on tasapaino. Välttää ensinnäkin tirkistelevän sosiaalipornon tai kyyneleitä heruttelevan imelletyn murhenäytelmän puolelle luiskahtaminen. Toisaalta oisaalta olla sortumatta henkilötyyppien liikaan karrikoimiseen tai rautalangamallintamiseen.

Tikkurilan Teatterin pitkäaikaisen primus motorin Carita Välitalon ohjaama esitys vältti kaikki nuo sudenkuopat. 11-henkisen näyttelijäjengin lavameiningistä paistoi tekemisen ilo. Kukaan ei lähtenyt roolissaan sooloiilemaan, mihin vahvapiirteiset ja kaikkien meidän arjesssamme tuntemat tai ainakin tietämät tyypit saattaisivat houkutella.

9 hyvää syytä elää -näytelmän optimistinen lopetus – vaikka hautajaisissa oltiinkin – ja etenkin tähän versioon valittu kohottava loppulaulu Tee minusta ihminen (sävel ja sanat Samuli Putro) olivat ihan täsmäkamaa vuoden 2026 Näyttämöpäivien päätösesitykseksi. Tällä nyt viisikymppiseksi ehtineellä harrastajateatterifestivaalilla kun on aina uskottu yhteisöllisyyden voimaan.