Ennen Ukrainan sotaa ja Natoon liittymisprosesseja kirjoitin kirjan Komplekseja, kilpailua ja kumppanuutta (2020), jossa kävin läpi Suomen ja Ruotsin suhteita. Hämmästytti, kuinka sotkuisesti moni keskeisesti mukana olleistakin oli muistanut naapurusten eritahtista liikkeellelähtöä aikanaan kohti Euroopan unionin jäsenyyttä.

Tätä vasten tuntui tylsältä lukea presidentti Sauli Niinistön tuoreen kirjan ensisivuilta: ”Meillä oli heti aluksi huonoa tunnelmaa, kun Ruotsi meni 1. heinäkuuta 1991 meille siitä kertomatta jättämään hakemuksen Euroopan yhteisön jäseneksi.”

Tuota, tuota. Suomella oli ollut kahdeksan kuukautta aikaa tottua ja sopeutua yllättäen, mutta avoimesti ilmaistuun tavoitteeseen, että Ruotsi hakisi EY:n jäsenyyttä. Ja Suomelle jäi vielä noin yhdeksän kuukautta aikaa toimia, jos se halusi ehtiä naapurinsa (ja Itävallan sekä Norjankin) kanssa samaan Brysselin-junaan.

MUUTOIN NIINISTÖN kirja on antoisaa luettavaa, eikä vähiten Ruotsi-suhteen kannalta. Turvallisuuspoliittinen alkutila muistutti Niinistöstä linnaa ja sen esipihaa. Länsi puolustaisi Ruotsia, mutta Suomi olisi lähinnä sitä suojaavaa etumaastoa: ”hyökkääjää kulutettaisiin suomalaisin voimin, varmasti aseapua antaen”.

Hiukan toisin muotoillen analyysi vastaa jotakuinkin vuosisataista käsitystä Suomen maantieteellisestä alueesta puskurivyöhykkeenä Venäjää vastaan. Mutta Niinistö halusi päästä linnan muurien suojaan.

Kohtalonyhteyden vahvistaminen Ruotsin kanssa oli varmasti arvo sinänsä, mutta presidentin mielessä silti mieluummin väline kuin päämäärä. Länsinaapurin kylkeen liimautumalla Suomi tavoitteli syvempää suhdetta Yhdysvaltoihin, jonka sateenvarjo ulottui Ruotsin päälle – tämän sotilaallisesta liittoutumattomuudesta huolimatta.

TÄMÄ ON kiinnostava ajatuskuvio. Puolustuspoliittinen Ruotsi-yhteistyöhän näyttäytyi usein paitsi itsessään viisaalta myös siltä, että näin väistettiin molemmille visaista kysymystä Naton jäsenyydestä.

Laaja turvallisuuspoliittinen konsensus säilyi niin kauan, kuin jatkokysymystä varustautumisen riittävyydestä tosipaikan tullen ei tarvinnut avoimesti tehdä.

Sama päti Euroopan unioniin puolustusyhteisönä, jonka kehittäminen ei herättänyt intohimoja, ei puolesta eikä vastaan. Kuten Niinistö merkitsi päiväkirjaansa: ”jossain vaiheessa tulee Nato vastaan. Silloin meidän on päätettävä.”

SUHDE YHDYSVALTOIHIN nousee muutoinkin Niinistön ajattelun punaiseksi langaksi. Sen vahvistaminen oli turvallisuuden maksimointia, siinä missä Venäjän hoitaminen oli turvattomuuden minimoimista.

Donald Trumpin ensimmäisen kauden aikana Niinistö alkoi ”entistäkin enemmän pitää suoraa suhdetta Yhdysvaltoihin Natoakin tärkeämpänä”. Eihän ollut Natoa ilman Yhdysvaltoja, ja edelleen Venäjän hyökättyä Ukrainaan: ”Nato oli mielessäni melkein yhtä kuin Yhdysvallat”.

Asetelma on komplisoitunut, kun Donald Trump on toisella kaudellaan toistuvasti ottanut Euroopan hampaisiinsa. Suoran USA-suhteen merkitys korostuu aina imelyyteen asti, toisaalta haikaillaan sitä ”eurooppalaisempaa Natoa”, josta Niinistökin on matkan varrella puhunut.

KUN SUOMI LOPULTA lähti Nato-tielle, eteneminen käsi kädessä ja yhtä jalkaa Ruotsin kanssa oli prosessin ykkösprioriteetteja. Vaikka Turkki toiminnallaan erotti naapurusten jäsenhakemukset toisistaan, traumaattisille jälkipuheille ei ole jäänyt sijaa.

Menneisyyden herkkyyksiä ajatellen se on valtiojohdolta hieno onnistuminen. Niinistön lausumaa Recep Tayyip Erdoğanin vierellä ja maailman mediahuomion edessä sopii muistaa historiankirjoissa: Suomen Nato-jäsenyys ei ollut täydellinen ilman Ruotsia.

Naapuruussolidaarisuuden lisäksi linjaukseen oli hyviä geopoliittisia ja sotilasstrategisia syitä. ”Jos Suomi yksin liittyisi, olisimme Baltian jatkeena, neljäs suikale Venäjän reunalla”, presidentin kabinetissa pohdittiin. Ja Suomen puolustuksesta puuttuisi tarvittavaa syvyyttä.

NIINISTÖN MIELESTÄ Suomelle ei sopinut ”mikään reunavaltiorooli”. Se näkyi muun muassa mietittäessä, minkä Nato-esikunnan alle Suomi sijoittuisi, Yhdysvaltain Norfolkin vai maavoimiin painottuvan Hollannin Brunssumin.

Presidentti preferoi pohjoismaista linkkiä, kansainvälisen viitekehyksen ja myös sen vuoksi, että ”minusta oli hyvä pysyttäytyä lähellä amerikkalaisia”. Mutta sitä ei voi millään väistää, että Ukrainan sota ja Venäjän uhka ovat asemoineet Suomea reunavaltioiden ketjun pohjoiseksi pääksi.

Niissä merkeissä EU:n itäisen reunan johtajia kokoontui vastikään Helsingissä pääministeri Petteri Orpon kutsusta. Ja Suomelle kelpaisi unionin yhteisvelkakin puolustuksen vahvistamiseksi, kunhan se käytetään etulinjassa, missä Eurooppaa puolustetaan. Eli täällä.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.