Periaate nykymenettelyssä on hyvä: viranomaisten pitää hankkia käyttötavaransa tarjouskilpailujen kautta, että ne saataisiin avoimesti ja mahdollisimman edullisesti.

Menetelmä on kuitenkin luotu syvään rauhan aikaan. Poikkeusoloissa tarvitaan usein nopeita materiaalihankintoja, ja siihen nykyiset tavat eivät sovi.

SUOMESSA kilpailutuksiin sovelletaan lähtökohtaisesti vuodesta 2012 asti voimassa ollutta lakia julkisista puolustus- ja turvallisuushankinnoista.

Kansantaloudelle merkittävimmät ostot, kuten sotalaivat tai hävittäjät, tehdään joustavammilla tavoilla puolustusministeriön ja valtioneuvoston kautta. Tarvikkeita tilataan myös kansainvälisen yhteistyön, kuten Naton logistiikka- ja hankintaviraston kautta.

PUTU-LAKI on tähän asti ollut pienehkön virkamiesjoukon päänvaivana, eikä lakia tai sen taustalla olevaa EU:n vuoden 2009 ”PUTU-direktiiviä” ole uudistettu käytännössä koskaan.

Siviilipuolen vastaavat hankintalait remontoitiin jo 2010-luvun lopulla, ja valtio uusii niitä jälleen lähiaikoina joustavuuden parantamiseksi.

Puolustustarvikeostoja koskevan lain päivittäminen ei sen sijaan ehtinyt tai mahtunut mukaan Petteri Orpon (kok) hallituksen ohjelmaan.

Käytännössä laki määrää ostavan viranomaisen huolehtimaan tarjouskilpailun avoimuudesta ja syrjimättömyydestä kaikissa oloissa, vaikka hätä ja kyseisen materiaalin tarve olisi miten suuri tahansa.

Suuret tarjouskilpailut kestävät useita kuukausia. Kilpailuun sisältyy peräkkäisiä vaiheita: hankinta pitää ilmoittaa julkisesti, tarjoajat pitää saada ensin esikarsintaan, sitten varsinaiseen kilpailuun ja lopulta edetä sopimuskumppanin valintaan.

Mahdolliset oikaisuvaatimukset ja kakkossijalle jääneiden myyjien valituskierrokset lykkäävät varsinaisten kauppojen toteutumista entisestään.

Normaalioloissahan tämä toimii. Mutta poikkeustilanteissa, joissa kriisit eskaloituvat hyvinkin nopeasti, ei välttämättä olisi aikaa sille, että jonkun puuttuvan tarvikkeen hankintakierros menee pikkuvirheen takia uusiksi, ja ostajan turvallisuus vaarantuu sinä aikana.

NYKYLAKI on kompromissi eurooppalaisten yritysten välisen vapaan kilpailun ja kansallisten turvallisuusetujen välillä, ja se perustuu vuoden 2009 EU-tilanteeseen.

EU:n tuomioistuin on tähän asti määritellyt tarvittaessa rajat sille, milloin sisämarkkinoiden perusperiaatteista ja hankintadirektiiveistä voidaan poiketa kansallisten turvallisuusetujen takia.

Tämä on kuitenkin hidasta. Komissiolta tarvittaisiin vähintäänkin selkeämpiä reunaehtoja poikkeuksellisten hankintojen hoitamiseksi, ja Suomen omaan kansalliseen lainsäädäntöön tarvitaan byrokratiaa purkavia muutoksia.

Siviilipuolellahan yritykset voivat lähteä Suomessa julkisiin tarjouskilpailuihin ilman esikarsintavaihettakin. Tämän suoran linjan salliminen sotilaspuolellekin nopeuttaisi yksinkertaisimpia hankintoja ja voisi laskea pienempien yritysten osallistumiskynnystä.

Viranomaiselle pitäisi myös suoda mahdollisuus painottaa ostoja nykyistä enemmän huoltovarmuussyillä. Tällä hetkellä on epäselvää, miten paljon huoltovarmuutta saa ostoksissa korostaa – ja tämä johtaa pitkiin riitelyihin markkinaoikeudessa.

OSTAJIENKIN on näissä oloissa parannettava taitojaan, PUTU-lain hankaluuksista huolimatta. Enemmänkin saa tehdä, kuin mitä laki vaatii.

Tarjoajien luotettavuus pitää osata ja uskaltaa arvioida, ja määritellä selkeät korvaus- ja irtisanomisehdot sopimusrikkomusten varalta.

Lakihan velvoittaa viranomaisen sulkemaan eräisiin rikoksiin, kuten kiskonnantapaiseen työsyrjintään syyllistyneet valmistajat kilpailun ulkopuolelle, mutta yrityksen konkurssiuhka, ammattitoiminnassa tehdyt räikeät virheet ja verojen ja sosiaaliturvamaksujen laiminlyönti ovat yhä vain harkinnanvaraisia perusteita.

Hankittavalle tavaralle tulisi määrätietoisesti asettaa myös pakollisia vähimmäisvaatimuksia sekä maailmanpolitiikkaa ennakoiden huomioituja sopimusehtoja toimitusvarmuudesta ja tietoturvallisuudesta.

(Ikäviä kysymyksiä ja riskiarvioita pitää uskaltaa tehdä myös vanhoille liittolaisillekin, kuten tässä Demokraatin kolumnissa muistutetaan.)

On suotavaa, että puolustushankinnoissakin vaaditaan palveluntarjoajaa tai valmistajaa toimimaan vastuullisesti ihmisoikeuksien ja ympäristön kannalta. Näiden laiminlyöminen ei nimittäin tee tuotteesta tai palvelusta käyttäjälleen yhtään parempaa.

Kirjoittaja on varatuomari ja Maanpuolustuskorkeakoulun väitöskirjatutkija.