Populismilla tarkoitetaan perinteisesti kansaa (lat. populus) kosiskelevaa politiikkaa, jossa äänestäjille annetaan sitä mitä heidän odotetaan haluavan. Näin ymmärrettynä populismin voi ajatella olevan yhtä vanha ilmiö kuin demokratia.

Kun poliitikkojen kohtalo on äänestäjien varassa, äänestäjiä pyritään miellyttämään.

Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta väitellyt Jon Järviniemi on tutkinut populismia poliittisen viestinnän tyylinä. Järviniemen mukaan populismi edellyttää kansan kosiskelun lisäksi selkeän viholliskuvan. Perinteisen hyvän ja pahan taistelun.

POPULISMIN nousun Järviniemi kytkee yhteiskunnallisiin rakennemuutoksiin. SMP:n Veikko Vennamo onnistui aikoinaan puhuttelemaan tyhjenevän maaseudun “unohdettua kansaa”. Vastustajiksi Vennamo hahmotteli Helsingin seteliselkärankaiset rötösherrat.

SMP:n perintöä jatkanut perussuomalaiset kasvoi puolestaan globalisaatiota vastustavan uuspopulismin virrassa. Taustalla oli heikentynyt duunareiden asema ja teollisuustyöpaikkojen väheneminen.

Kansanvihollisia ovat löytäneet ajankohdasta riippuen muutkin kuin Vennamon tai Timo Soinin perilliset.

– Vihollinen voi olla eliitti kuten poliittinen valtavirta, Euroopan unioni, media, tiedeyhteisö tai sitten mukana voivat olla tietyt ihmisryhmät. Varsinainen sisältö määräytyy poliitikon tai puolueen ideologian mukaan.

Järviniemi nimeää vasemmisto- ja oikeistopopulismin rinnalle muun muassa agraaripopulismin ja ekopopulismin. Sisällöstä riippumatta tarina pysyy kaikissa ytimeltään tunteisiin vetoavana ja melko mustavalkoisena.

Järviniemen mukaan populistinen viestintä on strategista, se on valjastettu puolueen tavoitteiden palvelukseen. Taustalla voi olla jossakin kansanosassa koettu aito huoli, joka laajennetaan retorisesti koko kansaa koskevaksi.

Samalla käsitys kansasta irtoaa todellisuudesta ja elää vain populistisen poliitikon puheessa.

Kukaan tuskin tietää, mitä runsaat 5,6 miljoonaa suomalaista todella ajattelee, vaikka muuta väittäisikin.

JÄRVINIEMEN väitöskirjan aineisto liittyy eduskuntavaalien Ylen puheenjohtajatentteihin ja eduskunnan kyselytunteihin 2010-luvulta 2020-luvun alkuun. Hän näkee populistisen viestinnän osana demokratiaa.

– Lähtökohta oli, että en uskonut, että Suomessa on vain yksi puolue, joka käyttää populistista viestintää.

Englanninkielisessä väitöksessään Järviniemi käyttää erottelua usual – unusual suspects, tavanomaiset ja vähän harvinaisemmat epäillyt, joista ensiksi mainittua edustaa nykyisin Petteri Orpon (kok.) hallituksen kakkospuolue perussuomalaiset.

– Datan perusteella perussuomalaiset käyttää viestinnässään aivan selvästi eniten populismia.

Populismia harrastetaan Järviniemen mukaan muissakin puolueissa mutta määrä vaihtelee ja käyttö on tilannesidonnaisempaa kuin perussuomalaisilla. Poliittisen valtavirran, eli käytännössä eduskunnan, ulkopuolella populismi on tavanomaisempaa. Esiintymistiheyteen vaikuttaa myös se, sattuuko puolue olemaan hallituksessa vai oppositiossa.

– Hallituksessa on vaikeampi olla populistinen, koska olet itse mahdollisesti osa ongelmaa. Oppositiossa ja valtavirran ulkopuolella on helpompaa, koska voidaan ainakin väittää, että ollaan kauempana vallan keskittymästä.

SOININ johtama perussuomalaiset maltillisti Järviniemen mukaan retoriikkaansa Juha Sipilän (kesk.) hallituksen alkutaipaleella. Syynä oli hallitusvastuu.

– Kun katsoo syksyä 2023, perussuomalaisten retoriikka oli hallituksessa käytännössä yhtä rajua kuin oppositiossa.

Järviniemen mukaan Riikka Purran perussuomalaiset nosti syksyllä 2023 kansan viholliseksi muun muassa Orpon hallituksen työmarkkinapolitiikkaa vastustaneen ay-liikkeen. Kyse oli perinteisestä populistisesta tarinasta, jossa Hakaniemen herrat eivät torneissaan tiedä mitä tavallinen kansa ajattelee.

Tosin Hakaniemen herrat ja kansan asetteli eduskunnassa vastakkain myös kokoomuksen Karoliina Partanen. Perussuomalaiset peesasi kokoomusta talous- ja työmarkkinapolitiikassa.

– Perussuomalaisten antielitismi ay-liikkeen pamppuja kohtaan vahvistui, kun he lähtivät hallitukseen. Se osoittaa, että populistinen viholliskuva muuttuu tilanteen mukaan.

Järviniemen mukaan vuodet 2015-2016 edustavat käännettä perussuomalaisissa. Ennen tuota populismi oli enimmäkseen eliitin vastaista. Myöhemmin kansan vastustajaksi ryhdyttiin nostamaan useammin vähemmistöjä ja maahanmuuttajia.

KESÄKUUSSA 2017 perussuomalaisten johtajaksi nousi Jussi Halla-aho, mikä johti puolueen jakaantumiseen. Vanha soinilainen siipi päätti jatkaa Sipilän hallituksessa siniset-nimisenä.

Pikkuhiljaa perussuomalaisessa populistisessa viestinnässä kelpasivat Järviniemen mukaan vihollisiksi myös väärää mieltä olevat kantasuomalaiset. Muutos Soinin populismista Halla-ahon ja Purran populismiin oli selkeä.

– Eivät pelkästään poliitikot vaan ketkä tahansa, joilla oli liberaaleja tai vähän vasemmalle kallellaan olevia näkökulmia nähtiin kansan vihollisina.

– Se tuntuu vähän amerikkalaiselta tuontitavaralta. Se on huolestuttavaa ja lisää ideologista polarisaatiota.

Perussuomalaisten jälkeen populistisessa viestinnässä kunnostautui Järviniemen aineistossa eniten vasemmistoliitto, jonka retorisessa tähtäimessä oli varsinkin Sipilän hallituskaudella taloudellinen eliitti. Vasemmistoliitolla oli populismissaan myös eurokriisin aikaisia esikuvia kuten espanjalainen Podemos ja Kreikan Syriza.

Sipilän kaudella oppositiossa olleessa SDP:ssä populismia esiintyi Järviniemen mukaan selvästi vähemmän.

– Sitä esiintyi myös demareilla, mutta ehkä enemmän piirissä, joka oli vasemmalle kallellaan. Sen ryhmittymän retoriikka saattoi olla aika samanlaista kuin vasemmistoliitossa.

ETENKIN Ville Niinistön aikakauden vihreistä Järviniemi tunnistaa ekopopulismia. Ilmastokriisin herättämä hätä kosketti kansaa, joka laajeni futuristisesti tuleviin sukupolviin. Myös ekopopulismilla on kansainväliset esikuvansa.

Vaikka populistisuudessa voi nähdä myönteisiä piirteitä, sanaa käytetään politiikassa ja osin myös mediassa lyömäaseena.

– Populismi on Suomessa vähän kirosana. Ehkä syystäkin, kun miettii Euroopan historiaa. Populismin ei välttämättä tarvitse olla pelkästään huono asia.

Hyvää populismissa on muun muassa sen kyky nostaa äänestysaktiivisuutta ja tuoda esiin uusia ääniä. Populismi ravistelee valtarakenteita ja haastaa valtavirtapuolueita. Järviniemen mukaan tutkijoiden pitäisi useammin kiinnostua siitä, mihin populismi on kulloinkin vastaus ja miksi populisteja äänestetään.

Hän huomauttaa, että osa tutkijoista näkee myös polarisaation jossakin määrin demokratiaan kuuluvana ilmiönä. Populismin rajaksi Järviniemi asettaisi keskustelun loppumisen.

– Kun puhut vain omalle yleisöllesi ilman, että kuuntelet vastapuolta. En väitä, että sosiaalinen media on synnyttänyt tätä tilannetta, mutta se on vahvistanut sitä.

Järviniemi on tutkinut myös olosuhteiden kuten kriisien vaikutusta populistisen viestinnän suosioon. Yleensä kriisien on nähty lisäävän populismia, mutta Järviniemen havainnot koronapandemian alkuvaiheilta ovat päinvastaisia. Oppositio asettui aluksi hallituksen kanssa yhteiseen rintamaan.

– Myös perussuomalaisten populistinen viestintä väheni. Populismi palasi suomalaiseen politiikkaan kesällä 2020 ja varsinkin seuraavana syksynä.

JÄRVINIEMI suhtautuu varautuneesti puheisiin populistisista puolueista. Hän pitää populismia turhan löyhänä luokitteluna.

– Puolueille on tarkempiakin määrittelyjä. Jossakin kutsuttiin AfD:tä (Vaihtoehto Saksalle) populistiseksi puolueeksi. Sehän on myös äärioikeistolainen puolue. Kun puhutaan vain populismista, joku saattaa ajatella, että eihän AfD ole antidemokraattinen, kun perussuomalaisetkin on populistinen puolue.

Olet sitä mieltä, että oikeistopopulismista ei perussuomalaisten kohdalla kannattaisi puhua?

– Itse puhun siitä laitaoikeistolaisena puolueena, joka käyttää hyvin paljon populismia.

Varsinaista äärioikeistoa Suomessa on Järviniemen mukaan edustanut Lapuan liike tai puoluerekisteristä poistettu Sinimustat.

– Perussuomalaiset käyttäytyy vaalidemokratian sääntöjen mukaisesti, hän muistuttaa.

Järviniemi nostaa Sipilän hallituskauden populistisista viestijöistä esiin paitsi vihreiden entisen puheenjohtajan Ville Niinistön, jota kokoomuksen Ben Zyskowicz nimitti salonkipopulistiksi, myös vasemmistoliiton tuolloisen puheenjohtajan Paavo Arhinmäen.

– Netti on täynnä videoita, joissa Paavo ja Timo Soini ottavat yhteen. Tuntui, että he välillä ruokkivat toisiaan.

SIPILÄN kauden lopulla oppositiopuolueeksi siirtyneitä perussuomalaisia johti Jussi Halla-aho. Järviniemen mukaan Halla-aho istuu varsinkin nykyisin huonosti populistisen poliitikon määritelmään.

– Hänellä on eliitin vastaista, ulossulkevaa puhetta ja viholliskuvia, mutta hän ei niin paljon vetoa kansaan. Populismi ei ole paras sana kuvaamaan hänen retoriikkaansa. Se on enemmän radikaalioikeistolaista. Retoriikka on muuttunut sen jälkeen, kun hän on luopunut puheenjohtajuudesta.

Esimerkki suomalaisesta agraaripopulismista löytyy vähemmän yllättäen keskustasta.

– Varsinkin kaudella 2011-2015, kun keskusta oli oppositiossa, nousi esiin perinteistä agraaripopulismia. Se oli osittain tiedevastaista, kohdistui Lukeen (luonnonvarakeskus) ja liittyi susiin, joista kansa joutui maaseudulla kärsimään. Puolueessa oli myös Euroopan unioniin ja eurokriisiin liittyvää populismia, mutta se koski vain tiettyjä keskustalaisia.

– Esimerkiksi Juha Sipilä ei minun aineistossani esiintynyt missään vaiheessa kauhean populistisena.