SDP:n poliittisen osaston päällikönä toiminut Mauriala on tutkinut ja analysoinut noin 30 vuotta SDP:ssä mielipideilmaston ja puoluekartan muutoksia. Perspektiiviä löytyy, sillä hän on vetänyt myös lukuisat vaalit.

Keskeinen huomio on puoluekentän hajautuminen, joka on yleiseurooppalainen ilmiö.

– Se näkyy siinä, että yksikään puolue ei tahdo saada 20 prosentin kannatusta vaaleissa, Mauriala toteaa.

– Tarvitaanko puoluetta enää? Keskusta on elinkeinorakenteen muutoksen takia joutunut tämän kysymyksen eteen paljon aiemmin kuin muut puolueet.

Kokoomuksen menestystarina perustuu hänen mukaansa pitkälti luokkakiertoon. Kun koulutustaso on noussut, kokoomuksen kannatus on sitä myötä noussut. Puheenjohtaja Juha Rihtniemi ymmärsi tämän.

Mauriala on pohtinut sitä, kuinka esimerkiksi SDP ei 1980-luvulla osannut ottaa nousevaa vihreää ilmiötä siipiensä suojaan. Puolue ajoi ympäristöministeriön, mutta ilmiö kasvoi omaksi puolueekseen.

– Vastausta siihen voivotteluun, miksei SDP saa nykyisin 25 prosentin kannatusta, on siis haettava myös 1980-luvun alusta.

Vihreät on muutamassa vuosikymmenessä noussut parin prosentin ympäristöliikkeestä noin 15 prosentin urbaaniksi liberaalipuolueeksi.

– Ja se kasvaa sukupolvesta toiseen.  Vihreiden kannattajakunta on suurelta osin vasemmistolaista. Vihreiden kannatus alle 45-vuotiaissa on suurempaa kuin meillä ja SDP:n kannatus yli 45-vuotiaissa on suurempaa kuin vihreillä, Mauriala perustelee.

Myös vasemmistoliitto on pystynyt muuntautumaan SKDL:n raunioilta. Kannattajakunta on uudistunut ja puolue linkittynyt Maurialan mukaan yleiseurooppalaiseen, vähän anarkistiseenkin vasemmistolaiseen liikkeeseen.

– Kyseessä on antihumanistinen liike. Tämä erottaa sen kaikista muista.

Mauriala kuulee puheenjohtaja Jussi Halla-ahon retoriikassa totalitaristisia heideggerilaisia kaikuja: ihminen ei voi vapautua kulttuurisesta taustastaan ja sulautua toiseen kulttuuriin sen täysivaltaisena jäsenenä.

Taistelua käydään myös suomalaisen työmiehen ja -naisen sielusta – erityisesti hänen halustaan oppia uutta ja lähteä muuttamaan maailmaa, joka on SDP:n ja työväenliikkeen sivistysihanne.

– Kansallinen oikeistopopulistinen ajattelu on siksi vaarallista, että se antaa viestin, että historialliseen peräpeiliin katsominen riittää. Meidän pitää lähteä aivan uudella tavalla johtamaan ihmisiä sivistyneiksi, asioita seuraaviksi kansalaisiksi, Mauriala linjaa.

Mitä tämä kaikki muutos tietää SDP:lle?

Siinä missä poliittinen kartta on nähty oikeisto–vasemmisto-janalla, siihen on tullut pystyakseli, johon sijoittuvat liberaali vasemmistolaisuus vastinparinaan konservatismi tai kansallinen oikeistolaisuus. Tässä on Maurialan mielestä se sauma.

– SDP:n pitää pyrkiä siihen, että se on tulevaisuudessakin selkeästi liberaalin vasemmiston johtavava voima, joka tukeutuu humanistisiin, liberaaleihin länsimaisen yhteiskunnan arvoihin täysin poikkeuksetta – ja me olemme edelleen palkansaajapuolue, joka huolehtii sosioekonomisista tarpeista. Me olemme pieni- ja keskituloisten turva.

Kyselytutkimusten perusteella suomalaiset osaavat edelleen mieltää itsensä oikeistolaisiksi tai vasemmistolaisiksi – ja myös sen, mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluvat.

– Joka kolmas vastaa olevansa työntekijä. Siitäkin pitää ammentaa.

Menneeseen, kansanperinteeksi, sen sijaan on hänen mielestään vaipunut toveri-termi, jota viljellään lähinnä juhlapuheissa – ja niin hän tekee itsekin. Mauriala uskoo, että porvarille käy samoin: Sen merkityssisältö häiventyy.

Mitä voi olla edessä? Mauriala on varma, että vihreiden sukupolvisen kasvun, SDP:n uudistumisen ja vasemmistoliiton kannatuspohjan vankistumisen ansiosta tämä kokonaisuus voi muodostaa enemmistön Suomen eduskunnassa.

Ja mihin Mauriala itse asettaa itsensä tässä muutoksessa?

– Itselleni maltillinen vasemmisto on hyvin tärkeä sana – ei revoluutiota vaan evoluutiota.