Kotimaa
3.5.2018 18:00 ・ Päivitetty: 3.5.2018 09:50
Vuoden 2017 rauhanturvaaja Tarja Raappana: ”Olen halunnut osoittaa työssäni, että myös telkien taakse joutuneilla henkilöillä on ihmisarvo”
Tarja Raappana oli ensimmäisellä siviilikriisinhallintamatkallaan sodanjälkeisessä Bosnia-Hertsegovinassa 1997. Satoi kylmää räntää, kaikkialla vallitsi sekasorto. Moni ihminen oli menettänyt jonkin ruumiinosansa.
– Olin jo ennen lähtemistä mieltänyt alueen valtavat määrät maamiinoja. Ymmärsin, että voin menettää käden tai jalan, mutta voin elää ihan hyvää elämää.
Raappana joutui ensimmäistä kertaa miettimään, mitä tehdä, jos hänelle itselleen tapahtuisi jotain. Sen jälkeen hän on joutunut pohtimaan asiaa monta kertaa. Viimeksi Afganistaniin lähtiessään hän kysyi lukioaikaiselta koulutoveriltaan, voisiko tämä pappina tarvittaessa siunata hänet haudanlepoon.
– Meidän jokaisen pitäisi ajatella ja olla valmistautunut siihen, ettei huomista tule. Silloin oppii elämään tässä hetkessä.
Minä pyrin asettamaan itseni toisen asemaan ja miettimään, miten itse toivoisin tulevani kohdelluksi vastaavassa tilanteessa.
Raappana oli vuonna 1991 yksi kolmestakymmenestäneljästä, jotka valittiin 3200 hakijan joukosta naisten ensimmäiseen rauhanturvaajakoulutukseen. Hän ei ole tehnyt perinteistä rauhanturvaamistyötä. Siviilikriisinhallinta on vakauttamista ei-sotilaallisin keinoin. Hän iloitsee, että myös poliittisella tasolla kriisin- ja siviilikriisinhallinnan tärkeys on ymmärretty.
– Pyrkimyksillä luoda vakautta, vähentää inhimillistä hätää, luoda edellytyksiä kehitykselle ja ehkäistä kriisin laajeneminen on vaikutusta kriisialueen lisäksi lähialueen ja koko maailman vakauteen.
Lisää aiheesta
Muutamat työkaverit sanoivat Kabulissa Raappanan ottavan työnsä liian vakavasti. Poliisikollega Suomessa arvioi häntä liian humaaniksi poliisin työhön. Raappana oli luvannut toimittaa kiinniotetulle asiakkaalle tupakkaa, jos hän lopettaisi nälkälakkonsa.
– Minä pyrin asettamaan itseni toisen asemaan ja miettimään, miten itse toivoisin tulevani kohdelluksi vastaavassa tilanteessa. Olen halunnut osoittaa työssäni, että myös telkien taakse joutuneilla henkilöillä on ihmisarvo.
Raappanalle yksi tärkeimmistä asioista on ollut naisten osallistaminen.
– Työni on perustunut YK:n päätöslauselmaan 1325 Naiset, rauha ja turvallisuus. Sen päätavoitteina on vahvistaa naisten roolia ja päätösvaltaa konfliktien ehkäisyssä, ratkaisemisessa ja rauhanrakentamisessa.
Afganistanissa naisten asema perheissä on vahva. Seksuaalinen häirintä oli kuitenkin aihe, josta he eivät pystyneet puhumaan. Raappana huomasi muutoksen olevan hidasta. Tehtäviin liittyviä haasteita ei kannattanut ottaa henkilökohtaisesti. Jokainen päivä oli uusi mahdollisuus ponnistella asennemuutosten eteen. Hän toivoo ihmisten ymmärtävän, mikä vaikutus suomalaisilla poliiseilla on kriisialueilla.
Etuoikeutettuna minun täytyy tehdä kaikki se, mitä voin. Lakkaan olemasta, jos lakkaan välittämästä.
Moni on luullut Suomessakin huivipäistä Raappanaa muslimiksi. Hänelle huivin pitäminen ei ole sen kummempi juttu. Se päässä saa ihmisiin paremmin yhteyden.
– Olin Afganistaniin mennessäni jo harjaantunut huivinpitäjä. Tunnen itseni alastomaksi, jos minulla ei ole huivia päässä.
Raappana on pyrkinyt kussakin kohteessa maailmalla elämään niin omannäköistään elämää kuin se on ollut mahdollista. Joskus helposti halauksen antavalla ja paljon hymyilevällä on ollut sopeutumista.
– Olen operaatioissani kohdannut pelon, epävarmuuden, toivottomuuden ja toimeentulon kanssa kamppailleita ihmisiä, sodassa rakkaimpiaan kadottaneita ja menettäneitä ja ymmärtänyt, miten etuoikeutettu minä olen. Etuoikeutettuna minun täytyy tehdä kaikki se, mitä voin. Lakkaan olemasta, jos lakkaan välittämästä.
Lue koko laaja Tarja Raappanan haastattelu torstain 3. toukokuuta Demokraatista.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.