Valtio-opin emeritusprofessori Heikki Paloheimo uskoo, että 20 vuoden kuluttua puolueissa on yhteensä 100 000 jäsentä.

Hänestä se ei ole kuitenkaan ongelma.

– Meillä on monia demokraattisia maita, joissa vain pari prosenttia aikuisväestöstä on mukana puolueiden toiminnassa ja kaikki edustuksellisen demokratian keskeinen päätöksenteko on silti puoluepohjaista päätöksentekoa.

Poliittisen päätöksenteon asetelmat ovat kuitenkin muutoksessa. Tämä tarkoittaa Paloheimon mukaan esimerkiksi sitä, että uualla kansalaisyhteiskunnassa kuin puolueissa syntyy yhä enemmän keskustelua, siihen puolueet sitten reagoivat.

Kirjassa analysoidaan poliittista valtaa Suomessa. Vallankäytön kehitystä tarkastellaan 1970-luvulta nykytilanteeseen saakka.

Polttopisteessä ovat tärkeimmät valtiolliset instituutiot ja niiden väliset valtasuhteet ja valtasuhteiden muutokset – presidentti, hallitus, eduskunta, puolueet, oikeuslaitos. EU-jäsenyys on myös vaikuttanut tilanteeseen.

Tampereen yliopiston valtio-opin professorin Tapio Raunion mukaan monelle on epäselvää se, että kansainvälistyminen, kansainväliset sopimukset ja EU-asiat luovat hyvin paljon reunaehtoja kansallisen politiikan harjoittamiselle.

Suomessa eduskunnan valta on kohonnut viime vuosikymmeninä suhteessa presidenttiin. Perustuslain muutosten myötä presidentti ei enää esimerkiksi pysty hajottamaan eduskuntaa. Tarvitaan pääministerin aloite, eli “kävely presidentin luokse”.

Heikki Paloheimo toteaa myös, että Suomen liittyessä EU:hun, eduskunta onnistuttiin osallistuttamaan kohtuullisen aktiivisesti EU-työhön. Eduskunnassa suurella valiokunnalla on keskeinen rooli EU-asioiden käsittelyssä. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi EU-asioiden käsittelyä valtiollisessa instituutiossa.

Myös eduskuntaryhmien valta on kasvanut. Se on kasvanut myös suhteessa puoluetoimistoihin ja niiden järjestökoneistoon.

Tutkija Vesa Koskimaan mukaan eduskuntaryhmät ovat ottaneet huomattavasti aikaisempaa isomman roolin poliittisessa valmistelussa.

– Sen takia eduskuntaryhmät ovat huomattavasti vahvistuneet suhteessa puoluetoimistoihin, joissa 1970-80-luvuilla oli paljon poliittista valmistelua. Puoluekoneisto edusta jäsenistöä ja toimii edunvalvojana ja eduskuntaryhmät toimivat äänestäjien edunvalvojina, Koskimaa yksinkertaistaa.

Kirjassa nousee esiin myös politiikan oikeudellistuminen tai oikeuden politisoituminen. Tampereen yliopiston valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari puhuu nimenomaan edellisestä tapahtuneena tosiseikkana.

Hän toteaa oikeuslaitoksen roolin vahvistuneen 1990-luvulta alkaen. Taustalla on muun muassa Suomen liittyminen EU:hun ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen sekä perusoikeusuudistus. Nykyisin tuomioistuimet ottavat kantaa lakien perustuslainmukaisuuteen.

Oikeusistuimet ovat vieneet valtaa eduskunnalta, mitä Ruostetsaari pitää myös huolestuttavana. Jos valtiosääntötuomioistuin (perustuslakituomioistuin) perustettaisiin, sille siirtyisi todennäköisesti vielä enemmän poliittista valtaa.

Suomessa on 1980-luvulta alkaen ollut likipitäen sääntö, että hallituksessa on enemmän puolueita kuin tarvittaiseen yksinkertaisen enemmistön saavuttamiseen. Puhutaan ylisuurista hallituksista.

Heikki Paloheimo katsoo tämän olevan demokratian kannalta huono asia. Äänestäjien pitäisi ymmärtää, kuka on milloin ollut hallitusvastuussa ja mitkä ovat olleet politiikan vaihtoehdot. Ylisuuret hallitukset tekevät tämän asian hahmottamisen vaikeaksi äänestäjälle.

Paloheimon mukaan tällä on myös ollut vaikutuksensa äänestysaktiivisuuden laskuun. Toinen ongelma on se, että ylisuuret hallituskoalitiot jättävät opposition roolin kapeaksi.

Tällaiset ylisuuret koalitiot syntyivät Suomessa ikään kuin 1960-70-lukujen konsensuspolitiikan päälle ja jatkeeksi.

– Nyt olisi varmaan paikallaan keskustella, onko edellytyksiä siirtyä parlamentarismiin, jossa ei erityisesti etsitä ylisuuria koalitioita.

Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimittaja Marko Junkkari esitti kirjan kirjoittajille julkistamistilaisuudessa kysymyksiä. Esille nousi myös eduskunnan budjettivalta.

Hallitus ja valtiovarainministeriö käyttävät laajaa valtaa. Kansanedustajille paras paikka vaikuttaa budjettiiin on asioiden valmisteluvaihessa. Kun budjetti tulee eduskuntaan, siihen on mahdollista tehdä enää hyvin marginaalisia muutoksia.

Tapio Raunion mukaan ympäri demokraattista maailma budjettiprosessit ovat nykyisin yhä hallitus- ja valtiovarainministeriövetoisempia. Suomi ei ole poikkeus.

Kun Suomella menee huonosti, valtiovarainministeriön virkamiehet tulevat julkisuuteen ja tarjoavat lääkkeitään asioiden parantamiseksi. Samalla he suojelevat poliitikkoja ikävältä julkisuudelta.

Heikki Paloheimon mukaan tämä on omintakeinen suomalainen tapa. Jos Ruotsissa budjettiministeriön virkamiehet tekisivät vastaavanlaisia ulostuloja, he saisivat Paloheimon mukaan kenkää.

– Ruotsissa poliitikot ottavat enemmän vastuuta hankalista asioista.

– En sanoisi, että Suomesas virkamiehet ovat kaapanneet poliittista valtaa, vaan he ovat täyttäneet tyhjiön, jonka poliitikot ovat jättäneet, Ilkka Ruostetsaari sanoo.

Dosentti Mari K. Niemen mukaan virkamiesten vallan kasvuun on voinut vaikuttaa myös perussuomalaisten tulo eduskuntaan.

Monilla heidän kansanedustajistaan ei ollut paljon kokemusta parlamentaarisesta työstä eikä puolueella ollut vahvaa koneistoa takanaan. Jos poliittisessa vallassa tapahtuu nopeita siirtymiä, tämä voi lisätä virkamiesten valtaa.