– Kun minä käytin näitä sanontoja, joita Mauno Koivisto käytti, saattoi käydä huonosti, Lipponen hymyilee.

Nahkurin orsilla tavataan oli nimenomaan presidentti Koiviston käyttämä sanonta. Lipponen toimi pääministeri Koiviston sihteerinä vuosina 1979–1982.

– Kun Koivisto sanoi nahkurin orsilla, se kuulosti siltä kuin hän olisi sanonut nahkurin horsilla tavataan, lieneekö sanonta turkulaista alkuperää.

– Koivisto oli näissä sanonnoissa ihan omaa luokkaansa. Hänen sivistyksenä oli laajaa, Lipponen sanoo.

Lipponen muistelee päätyneensä pääministerin sihteeriksi Kalevi Sorsan (sd.) ja Koiviston keskusteltua, kuka olisi sopiva henkilö.

– Olin ollut liian pitkään SDP:n puoluetoimistossa eri tehtävissä ja olin itsekin hakeutumassa johonkin muuhun suuntaan. Se oli onnenpotku. Hienoa aikaa. Tunsin kyllä, että historian lehti kääntyi.

– Minä tein muistiinpanot myös jokseenkin kaikesta, mitä Koivisto sanoi kulissien takana joko kahden kesken tai erilaisissa palavereissa.

Aika, jona Lipponen oli Koiviston sihteerinä tai “Vara-Manuna”, oli suoranainen jännitysnäytelmä. Kansansuosikkia yritettiin ajaa pois pääministerin paikalta ja heikentää tämän mahdollisuutta päästä presidentiksi.

Koivistoa ei saatu lähtemään Kekkosen tahdosta huolimatta. Parlamentarismin nimeen vannonut Koivisto ilmoitti, että epäluottamuslauseen olisi tultava eduskunnalta.

– Olihan se sellaista menoa, että siinä sosialidemokraattienkin usko välillä petti. Koivisto vaan vei asiaa eteenpäin vähän kuin väsyttämällä, hivuttamalla ja taitavasti kriisinpoikasesta toiseen, junaili sen tilanteen.

Lipponen kertaa, miten varsinainen peli lähti siitä, että Urho Kekkosen lähipiiri eli K-linja yritti kampittaa Koiviston. Ulkoministeri Paavo Väyrynen (kesk.) oli isossa roolissa.

– Väyrysen peli nimenomaan silloin kun presidentti oli sairastunut, oli uhkapeliä. Sen hän hävisi ja osoitti historiallista arvostelukyvyttömyyttä siinä tilanteessa.

– Koivisto ei provosoitunut, hän käytti ne mahdollisuudet tai valtaoikeudet hyväkseen, jotka pääministerillä oli. Hän toimi hyvin nopeasti ja määrätietoisesti tilanteessa yhden viikonvaihteen aikana. Kun häntä pidettiin jahkailijana, siinä tuli tour de force eli voimannäyttö.

Koivisto pysyi hallituksensa johdossa ja lopulta hänestä tuli Kekkosen seuraaja.

Paljon on puhuttu parlamentarismin vahvistumisen olleen Koiviston aikana merkittävässä roolissa. Presidentin valtaoikeuksia karsittiin ja Suomesta tuli parlamentaarinen demokratia sanan varsinaisessa merkityksessä.

Lipponen katsookin, että Koivisto-muistoissa on noussut esiin oikeita asioita. Presidentin sotakokemuksia olisi tosin voinut tuoda julki enemmänkin. Koivisto on kirjoittanut niistä itsekin. Lipposen mukaan niitä kannattaisi jokaisen lukea. Hän nostaa ne liki Tuntemattoman sotilaan rinnalle.

– Koivisto kuvaa asiat niin kuin ne olivat, miten kauheata sota on ja mihin tilanteisiin siellä voi joutua. Siinä on tiettyä nöyrää asennetta katastrofia kohtaan, jossa kuitenkin piti olla mukana – ei pienintäkään sotaintoa.

Talvisodassa Koivisto toimi vapaaehtoisena kotirintamalla. Jatkosodassa hän taisteli muun muassa legendaarisen Lauri Törnin jääkärikomppaniassa.

Lipposen mukaan Koivisto puhui sodasta vähän. Vuodelta 1968 hän muistaa erään pohjoismaisen sosialidemokraattisen turvallisuuspoliittisen työryhmän kokoukseen, jossa Koivisto kuitenkin avautui. Kokous pidettiin Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen. Miehitys järkytti ja pani puhumaan sodasta.

– Hän oli hyvin vakavalla mielellä. Hän kertoi linjojen takaisista kokemuksistaan. Hän puhui, miten sieltä tultiin takaisin ja hänellä oli seitsemän kivääriä kannettavanaan, kun kaikki eivät jaksaneet enää – varmasti se oma pikakivääri yhtenä niistä. Se oli vaikuttava puheenvuoro.

Paavo Lipponen nostaa Mauno Koivistosta esiin myös tämän määrätietoisuuden ja valtavan asioiden hallinnan. Koivisto ei kuitenkaan tehnyt osaamisestaan numeroa.

Mauno Koivisto 11/1987.

– Politiikassa yhdenlainen virhe on se, että yrittää joka paikassa osoittaa erinomaisuuttaan ja tietäväisyyttään. Hänellä ei ollut siihen tarvetta. Hänellä oli millään tavalla uhoamaton itsetunto.

Lipponen kertoo Koiviston sisäisestä maailmasta myös sen, että presidentti oli harras kristitty. Tämä näkyi esimerkiksi Koiviston puheissa, joissa saattoi olla monille huomaamattomiksikin jääneitä Raamattu-sitaatteja.

– Mutta hän ei millään tavalla lyönyt sillä asialla rintoihin, käyttääkseni itsekin Raamatun sanontaa. Ehkä hän kävi sitten sellaista kamppailua koko ajan uskonsa kanssa – mutta emme me näistä puhuneet, Lipponen sanoo.

Esimiehenä Koivisto ei ollut pomottelija, vaikkakin vaativa.

– Piti olla kaikki valmiina ja ajoissa. Jos siitä lipsahti, kyllä hän sitten sen osoitti. Mutta hän luotti.

Pääministerin sihteerinä Lipposen tehtävä oli muun muassa tehdä Koivistolle puheita.

– Kun ensi kerran tein hänelle talouspoliittisen puheen, se jännitti. Kun hän sitten hyväksyi sen, oli vähän niin kuin olisi päässyt laudatur-tentistä.

Vaikka Koivisto ja Lipponen olivat harvakseltaan yhteydessä presidenttivuosien jälkeen, Lipponen kuvaa luottamuksen vallinneen heidän välillään.

– Olimme ystäviä, hän luotti minuun. Toisaalta hän suhtautui kaikkiin politiikassa mukana oleviin, että mihinkähän tuo nyt pyrkii ja pyrkiikö hän nyt omaa etuaan ajamaan. Aivan tervettä suhtautumista.

Koivisto valittiin vuoden 1982 presidentinvaaleissa presidentiksi. Lipponen luonnehtii Kalevi Sorsan osoittaneen suuruutensa, kun tämä asettui vaaleissa Koiviston taakse. Lipponen itse valittiin ensi kertaa kansanedustajaksi vuonna 1983. Koivistoa kunnioitettiin suuresti eduskunnassa.

Ulkopoliittisesti Koivisto eteni Urho Kekkosen linjalla.

– Aivan oikein korostetaan sitä, että Koiviston linja oli jatkuvuus Suomen ulkopolitiikassa suhteessa Neuvostoliittoon.

Tosin Lipponen huomauttaa Sorsan neljännen hallituksen (1983–1987) ulkopoliittisen osion johdannon myös muuttuneen.

– Sen mukaan, yksinkertaistaen, kaikki Suomen ulkopoliitiikka ei johdu eikä perustu YYA-sopimukseen, vaan siinä oli selvä tärkeysjärjestys, jossa lähdettiin liikkeelle Suomen kansallisten etujen pohjalta. Minä olin tätä ajatusta tarjoamassa jo 1979 Koiviston hallitukselle, mutta silloin SKDL torjui sen eikä Koivisto halunnut tehdä siitä mitään numeroa, mikä oli viisasta.

Myös tietynlainen muutos siis tapahtui presidenttikauden alussa suhtautumisessa Neuvostoliittoon.

– Koivisto suuresti kunnioitti naapuria niin kuin pitää, mutta oli enemmän ikään kuin silmien tasalla, sellainen tunne minullakin oli suhteessa naapuriimme. Nyt kun mietin sitä vaihetta, se valtajärjestelmä ja naapurin puuttuminen Suomen sisäisiin asioihin ja peliin nimenomaan K-linjan kanssa, oli lopullisesti ohi. Niin siinä oli päässyt käymään, että Kekkosen ympärille oli syntynyt valtarakennelma, jossa oli epäterveitä piirteitä.

Kun Lipponen 1979 oli arvostellut ennen Koiviston hallituksen pystyttämistä Kekkosen ympärille kehittynyttä valtaa, hän sai Sorsan kautta myllyterveiset Tamminiemestä.

– Minä kunnioitin Kekkosta, mutta se vallan monopoli, joka silloin oli luotu ja K-linjan osuus siinä – ja siihen oli elinkeinoelämä kytkeytynyt – piti purkaa. Ennen 1982 presidentinvaaleja vuodenvaihteessa keskustan johdosta peloteltiin, että polkupyörätkin sosialisoidaan, jos sosialisti tulee presidentiksi ja elinkeinoelmän pamput julkaisivat Koiviston vastaiset klausuulit, joissa peloteltiin sosialismilla, mikä oli historiallinen möhläys elinkeinoelämältä.

Koivisto oli Suomen ensimmäinen vasemmistolainen presidentti.

Lipponen pitää hyvänä kysymyksenä sitä, mistä Koiviston vahva parlamentarismin painotus alun perin kumpusi.

– Sosialidemokraatithan perinteisesti, historiallisesti perustivat enemmistöparlamentarismiin ja eduskunnan vahvaan asemaan, myös suhteessa presidentti-instituutioon, hän pohtii.

– Onneksi Suomi ei mennyt sellaiseen presidentti-instituutioon kuin Baltian maissa, joissa luotiin autoritaarinen järjestelmä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Baltian maissa presidenteillä oli sellaisia valtaoikeuksia, joita meillä ei missään tapauksessa olisi hyväksytty, esimerkiksi suora määräysvalta poliisivoimiin tai muutoin hallintoon.

Kekkosen kauden jäljiltä oli jäänyt vahva tarve vahvistaa eduskunnan asemaa. Näin Koivisto siis tekikin.

Tosin myöhemmin oman 1994 päättyneen presidenttikautensa jälkeen Koivisto katsoi myös, että presidentin valtaa riisuttiin sittemmin jo liikaakin. Eduskunta päätti antaa pääministerille johdon EU-asioissa.

– Varmaankin Koiviston ja minun näkemykseni poikkesivat. Hän olisi halunut säilyttää vahvemman aseman presidentillä kuin mikä oli lopputulos, pääministerinä vuodesta 1995 palvellut Lipponen toteaa.

Myös EU:n suhteen Koivisto eteni varovaisesti. Lipponen oli EU:n kannalla jo ennen Koivistoa ja myös perusteli tälle näkemyksiään.

– Hän ei pitänyt siitä. Silloin kun Koivisto päätöksen teki, että haetaan jäsenyyttä, ja pani prosessin liikkeelle, silloin niitä perusteluja hänellä jo oli. Olen sitä mieltä, että toimintani oli perusteltua, mutta niin oli myöskin Koiviston toiminta. Hänellä oli kaikki viisaus, missä tahdissa mennään, minun roolini puolestaan oli esitttää perustelut ja valmistaa mielipidettä kyllä-linjalle, Lipponen sanoo.

Koivisto on kertonut, että häntä jäi harmittamaan, että Suomen EY-jäsenyys toteutui vasta maaliskuun 1. päivän iltana, kun hän oli juuri päivällä luovuttanut tasavallan presidenttiyden Martti Ahtisaarelle.

Myöhemmin Lipposen pääministerikausilla Koivisto oli kriittinen suhteessa Suomen EU-politiikkaan ja karsasti liiallista lännettymistä.

– Meidän piti käyttää se tilaisuus, joka tarjoutui jäsenyydessä mennä niin syvälle yhteistyöhön kuin voidaan, koska sillä tavoin me parhaiten omia etuja ajamme, Lipponen toteaa.

– Minuahan pilkattiin, että seuraan Saksaa ja Kohlia. Seuraavassa osassa muistelmiani kerron, mitä kaikkea sillä saatiin aikaan, että meillä oli läheiset suhteet Saksaan. En usko, että Koivisto tästä asiasta eri mieltä oli. Yksi hyvä syy tiiviiseen Saksa-yhteyteen oli, että Saksa kuitenkin ymmärsi Venäjää samaan tapaan kuin Suomi, monia muita maita paremmin.

Lipponen oli omalla pääministerikaudellaan vaikuttamassa myös Baltian maiden EU-jäsenyyteen johtaneiden neuvotteluiden liikkeellelähtöön. Viro tuli laajentumiskierroksella ensimmäiseen neuvotteluryhmään. Lipponen toteaa toimineensa Baltian maiden EU-jäsenyyden puolesta.

– Keskustelin tästä liittokansleri Helmut Kohlin kanssa kahden kesken ja sanoin, että emme voi jättää Baltian maita epävarmuuteen, ikään kuin limboon idän ja lännen väliin. Jos Viro on neuvotteluissa, silloin kaksi muutakin tietävät, että ne pääsevät jäseniksi. Ei ollut lainkaan itsestäänselvää, että Baltian maat tulisivat EU:hun, epäilyksiä oli Saksassakin.

Viro liittyi keskeisesti myös presidentti Koiviston presidenttiyteen 1990-luvun taitteessa. Vaikka Suomesta ohjattiin runsaasti taloudellista hyvää itsenäistymään pyrkivälle Virolle, virallisesti Gorbatshovin uudistuspolitiikkaa tukenut Koivisto pidätteli julkista tukeaan Viron itsenäistymiselle.

Lipponen pitää kohtuuttomana Koiviston arvostelua Viron itsenäistymisasiassa vallinneen herkän ulkopoliittisen tilanteen vuoksi.

– Baltian maat ovat olleet joissakin vaiheissa hyvin herkkiä reagoimaan, ylireagoimaan asioihin. Minäkin jouduin sen kokemaan, kun Latvia ja Liettua Ruotsin säestyksellä protestoivat sitä vastaan, että he eivät päässeet EU-neuvotteluissa ensimmäiseen neuvotteluryhmään.

– Kun vain viisi maata valittiin, ei siihen millään olisi mahtunut kolmea Baltian maata. Viro osallistuminen ryhmään oli jo takuu siitä, että Venäjä-kortilla ei pelata.

– Tänä päivänä luulen, että ymmärretään myös, että Koivisto halusi omassa Viron kysymyksessään tiettyä jatkuvuutta ja hänelle Venäjän sisäinen vakaus oli kysymys, jonka hän katsoi, että jos se pettää, seuraukset voivat olla vakavat.

Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20.8.1991. Baltian maista tuli EU:n jäseniä vuonna 2004.

Lipponen oli kahden hallituksensa pääministeri vuosina 1995–2003. Koivisto ja hän tapasivat silloin tällöin. Ulkopolitiikasta saattoi tulla pääministerille palautetta.

– Olihan hän kriittinen, mutta minä noudatin kyllä jatkuvuutta ja Suomen pitkäaikaista linjaa muun muassa siinä suhteessa, että torjuin Yhdysvaltojen ehdotuksen siitä, että me ryhtyisimme Itämeren aluuella ikään kuin takuuvaltioksi sotilaallisesti Baltian maille.

Kyseisen esityksen teki silloinen USA:n varaulkoministeri Strobe Talbott, kun Lipponen oli tapaamassa Washingtonissa USA:n varapresidenttiä Al Gorea.

Mauno Koivisto on aina ollut Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan.

Lipponen palaa myös oman pääministerikautensa vuosiin ennen 2000-luvun taitetta. Suomi oli juuri tullut EU:n jäseneksi, EMU- ja eurokysymys olivat ratkottavana ja maassa vallitsi erittäin vaikea taloustilanne.

– Kun tänä päivänä monet ovat sitä mieltä, että Suomen olisi pitänyt silloin lähteä liittymään Natoon, se on kyllä todellista jälkiviisautta. Siihen kaikkieen vielä Nato-jäsenyys kuormaan, niin se olisi puhtaasti poliittisestikin ollut aivan mahdoton ajatus.

– Jotkut näkevät, että siinä oli ikkuna, kun Venäjä oli heikko. Olisi ollut virhe ajatella, että siinä olisimme ryhtyneet operoimaan. Meidän piti huolehtia, että EU:n ja Venäjän välille rakennetaan mahdollisimman hyvät suhteet, siinä me teimme töitä. Asiat olivat tärkeysjärjestyksessä niin kuin pitikin. Naton jäsenyyden hakeminen ei kertakaikkiaan olisi mahtunut siihen tilanteeseen. Jokainen, joka on politiikassa vähääkään ollut, ymmärtää, kuinka paljon haastetta voi kerralla ottaa.

– En todellakaan ollutkaan sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt lähteä aivan uuteen turvallisuuspoliittiseen asentoon. Kysyin kyllä, mitä vikaa Natossa, mutta se oli tarkoitettu meidän ulkopoliittisille besserwissereillemme, joille värin tunnustaminen oli tärkeämpää kuin perustelut.

Lipponen summaa asioiden menneen lopulta hyvin. Baltian maat liittyivät Natoon vuonna 2009.

– Presidentti Halonen lausui selkeästi, että se vakautti Itämeren tilannetta. Siinä mielessä asiat menivät meidän Suomen näkökulmasta oikealla tavalla.

Paavo Lipponen katsoo saaneensa Mauno Koiviston sihteerinä korvaamatonta oppia omalle pääministerinuralleen.

– Koivisto antoi mallin. Minusta ei olisi varmaan tullutkaan kansanedustajaa ja pääministeriä ilman Koiviston koulua. En unohda myöskään Kalevi Sorsan roolia, mutta Koiviston hallituksen aikana pääsin sisälle.

– Koivistolta opin ennen kaikkea sen, että pitää keskittyä oleellisiin asioihin.

Kuten Koivisto, myös Lipponen antoi hallituksissaan ministereille tilaa toimia itsenäisesti. Niin hän kuin Koivisto olivat myös aina valmiita keskustelemaan ministereitten kanssa.

Koivistoa on sanottu fundeeraajaksi. Paavo Lipponen taasen sanoi aikanaan: “Voin olla hidaspuheinen, mutta niin oli Mooseskin”.

– Tietyllä tavalla tietysti, minua pidettiin hitaana. Koivisto ei ollut oikeastaan hidas.