Yleislakon aikana pidetyssä istunnossa pöydällä ovat olleet niin porvarien, maalaisliiton kuin sosialidemokraattienkin esityksen korkeimman vallan siirtämisestä Suomeen. Tänään, tasan 100 vuotta myöhemmin eduskunnassa voidaan keskustella opposition vaihtoehtobudjeteista, kun vuonna 1917, samana päivänä, ajettiin siellä Suomen itsenäisyyttä. Samalla käytiin kovaa kamppailua siitä, millainen itsenäinen Suomi olisi.

Venäjän maaliskuun vallankumouksesta lähtien oli ollut kiistanalaista, kenelle keisari-suuriruhtinaalle aikaisemmin kuulunut korkein valta Suomessa oli siirtynyt. Bolševikkien kukistettua Venäjän väliaikaisen hallituksen marraskuun alussa hyväksyttiin entistä laajemmin käsitys, ettei korkein valta kuulunut Venäjän hallitukselle.

Samaan aikaan tilanne Suomen suurruhtinaskunnassa uhkasi riistäytyä käsistä.

Julistus ei kuitenkaan päässyt edes eduskunnan käsittelyyn, sillä se ei Nuorsuomalaista puoluetta edustaneen puhemies Johannes Lundsonin mielestä täyttänyt lakialoitteen muodollisia vaatimuksia. Tämä lietsoi sosialidemokraattien tyytymättömyyttä.

Helsingin yliopiston poliittisen historian professorin Pauli Kettusen mukaan syksyn 1917 tilannetta tarkasteltaessa pitää muistaa, että sosialidemokraattien luottamus eduskunnan toimintaan oli vähintäänkin ongelmallinen.

– Vuonna 1916 valittu sosialistienemmistöinen eduskunta oli hajotettu kesällä 1917 valtalakipäätöksen jälkeen, sosialidemokraatit eivät missään vaiheessa tunnustaneet eduskunnan hajotusta.

Sosialidemokraatit yrittivät jatkaa hajotetun eduskunnan toimintaa, mutta osallistuivat kuitenkin lokakuun alussa järjestettyihin uusiin eduskuntavaaleihin.

– Vaalitappio uusissa vaaleissa tuotti melkoisen neuvottomuuden.

Sosialidemokraattien keskuudessa vahvistuvat näkemykset porvariston petoksesta. Tilanne oli paradoksaalinen. Lokakuussa 1917 valittua eduskuntaa sosiaalidemokraatit eivät periaatteessa tunnustaneet, mutta olivat kuitenkin mukana siinä.

– Tämä on historian tulkinnoissa hieman unohdettu. Kun sanotaan vasemmiston sisällissodan alkaessa asettuneen eduskuntaa vastaan, ei ole ehkä riittävästi kiinnitetty huomiota siihen, että sosialidemokraatit eivät olleet missään vaiheessa syksyn 1917 aikana tunnustaneet tuolloiselle eduskunnalle täyttä legitimiteettiä. Sitä pidettiin laittomana, vaikka vaaleihin oli osallistuttu, Kettunen pohtii.

Bolševikkien kaapattua vallan Pietarissa marraskuun alussa Suomen poliittinen kenttä jakautui entistä voimakkaammin kahtia. Sosialidemokraatit pyrkivät toteuttamaan Suomen itsenäisyyttä yhteisymmärryksessä V.I. Leninin muodostaman Venäjän uuden hallituksen kanssa, porvarit puolestaan tukeutuivat Saksaan.

”Me vaadimme” -julistuksen hylkäämistä seurasi yleislakko ja yhteydenottoja. Sosialidemokraattien kanssa tiiviissä yhteistyössä toiminut Suomen Ammattijärjestö julisti lakon alkavaksi 14.11. Sen aikana monilla paikkakunnilla sattui vakivaltaisia yhteydenottoja sekä kahakoita.

Osa vasemmistosta suunnitteli jo vallankaappausta. Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto oli jo marraskuun alkupuolella keskustellut asiasta muutamaan otteeseen. Mietinnät jatkuivat ja asiasta äänestettiinkin.

Jatkuvan vallanottouhan alaisena toimintaansa yleislakon aikana jatkaneeseen eduskuntaan puolestaan nousi bolševikkivallankumouksen kimmoittamana kysymys korkeimmasta vallasta. Lokakuun vallankumous oli saanut viimeisimmätkin täyden itsenäistymisen vastustajat kannattamaan irtautumista Pietarin ikeen alta.

Marraskuun yleislakko keräsi väkeä Senaatintorille vuonna 1917. Kuva: Työväen arkisto

15.11.1917 Heimolan talossa pitkäksi venynyt istunto oli keskeytynyt illan kuluessa jo kahteen otteeseen. Lopulta se pääsi viimein jatkumaan kello 21.15.

Puhemies Lundson asetti vastakkain kaksi ehdotusta kukistetun Venäjän keisari-suurruhtinaan korkeimman vallan siirtämisestä Suomeen. Porvarien esityksessä valta siirtyisi senaatin talousosastolle, maalaisliiton Santeri Alkion tekemässä vastaehdotuksessa puolestaan eduskunnalle.

Sosialidemokraattien kansanedustaja Feliks Kellosalmen tekemä esitys korkeimman vallan siirtämisestä eduskunnalle heinäkuussa 1917 hyväksytyn valtalain mukaisesti oli puolestaan hylätty lainvastaisena.

Sosialidemokraatit asettuivat tukemaan Alkion ehdotusta, joka voitti lopulta äänin 127–68. Suomen eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi. Tämä tarkoitti itse asiassa valtiollista suvereeniutta. Julistus ei näet sisältänyt kesän valtalaissa vielä mukana olleita varauksia ulkopolitiikan ja sotavoimien osalta.

Tilanne pysyi kuitenkin kireänä. Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti 16.11. klo 5 ryhtyä äänin 14–11 toimiin vallanottamiseksi. Neuvosto kumosi kuitenkin päätöksensä jo klo 7 äänin 13–12. Pääsyynä pyörtämiseen lienee ollut se, ettei kukaan halunnut ryhtyä johtamaan epävarmalta näyttänyttä hanketta.

Myöhemmin samana päivänä eduskunta vahvisti purkaakseen painetta 8 tunnin työaikalain sekä uudet kunnallislait. Suurlakko päättyi kolme päivää myöhemmin.

Perinteistä presidentin vastaanottoa ei kuitenkaan järjestetä satavuotiaan Suomen kunniaksi tänään, vaan itsenäisyyspäivää vietetään 6.12., jolloin eduskunnassa hyväksyttiin Svinhufvudin hallituksen itsenäisyysjulistus.

6.12. oli juhlapäivänä ensimmäisen kerran vuonna 1919. Pauli Kettusen mukaan sekä itsenäisyysjulistuksiin että itsenäisyyspäiviin liittyy aina kansainvälisoikeudellinen puoli, joka on kaikkea muuta kuin selvä. Suomen tilanne ei ole tässä suhteessa erityinen.

– Suomessa 4.12.1917 annettuun senaatin julistukseen verrattavia julistuksia on annettu muuallakin, eikä niillä välttämättä ole ollut kovin paljoa merkityksiä, Kettunen toteaa.

– Suomen itsenäisyyspäivä on vain vakiintunut joulukuun alkuun, eikä esimerkiksi 15.11. tai 31.12., joka oli keskeinen puolestaan kansainväliselle tunnustukselle.

15.11.1917 voidaan kuitenkin perustellusti pitää yhtenä keskeisimpänä osana Suomen matkassa kohti itsenäisyyttä. Se ei kuitenkaan ollut matkan päätepiste, minkä horjuva ja nuori kansallisvaltio sai joulu- ja tammikuun 1917–1918 kuluessa karulla tavalla kokea.

– Mutta mitä kulloinkin tarkoitettiin itsenäisyydellä? Se ei myöskään ole täysin selvää. Esimerkiksi jo 1900-luvun ensi vuosina oli puhuttu, että Suomen jo saavuttamaa itsenäisyyttä pitää puolustaa Venäjän valtakunnan yhtenäistämispyrkimyksiä vastaan, Kettunen huomauttaa.

– Täytyy muistaa, että silloin ei ollut vielä nykyisten suvereenien kansallisvaltioiden maailma. Oli monenlaisia, monikansallisia imperiumia, jotka olivat hajoamassa. Syksyn 1917 kuluessa irtautuminen Venäjästä sai kuitenkin uutta laajaa kannatusta.

Artikkelissa on käytetty Pauli Kettusen haastattelun lisäksi lähteinä Osmo Jussilan, Seppo Hentilän ja Jukka Nevakiven teosta Suomen poliittinen historia 1809-2009 (WSOY) ja Helsingin suomalaisen klubin itsenaisyys100.fi –sivustoa.

Artikkelin kuvatekstiin lisätty klo 10:53 huomautus, että Heimolan talo sijaitsi Hallituskadun varrella. Kadun nimi vaihdettiin vuonna 1995 Yliopistonkaduksi.