1970-luvun lopussa italialaisessa elokuvassa katse kiinnittyi kaupunkien sykkeestä taajamiin, karumpiin oloihin ja köyhiin ihmisiin, jotka elävät suoraan maasta. Monet Francesco Rosin, Ermanno Olmin ja Tavianin veljesten elokuvat muistuttivat Italian kaksijakoisuudesta, joka ei ollut hävinnyt minnekään modernisaatiossakaan.

Maura Delperon (s. 1975) ohjaama Vermiglio – vuorten morsian tuo miellyttäviä muistumia noiden vuosien elokuvista, vaikkei nyt suoranainen mestariteos olekaan. Eniten se muistuttaa Puukenkäpuustaan (1978) erityisesti muistetun Ermanno Olmin elokuvia ja niiden rauhallista historiantajua. Olmia on Delpero tunnustanut ihailevansakin.

Delperolla on taustaa kirjallisuuden opiskelijana, ja onpa hän toiminut opettajana myös teiniäideille tarkoitetussa turvakodissa Argentiinassa. Tämä kokemus inspiroi häntä edelliseen elokuvaansa Maternaliin (2019).

Delperon huomio keskittyy äänilevyjen äärestä tai sanomalehtien takaa useimmiten löytyvän opettajan Cesaren (Tommaso Ragno) perheeseen, jonka jälkikasvu on aikuistumassa. Patriarkaaliseen henkeen isä katsoo oikeudekseen määritellä, mihin kustakin lapsesta on. Ainoa poika juopottelee ja tuottaa pettymystä, mutta keskimmäinen tyttäristä on niin välkky, että häntä odottavat opinnot. Kuopustytär on etäinen ja sopii siksi pellolle, kun taas vanhimmasta tyttärestä Luciasta (Martina Scrinzi) tulee elokuvan sielu ja oletetun tulevaisuuden siemen. Hän tutustuu ja rakastuu Pietroon.

Keskiössä on silti koko kyläyhteisö ja sen elämänmeno. Sota jylisee sekä etelämmässä että matalammalla, mutta sen paino höyryää raikkaassa vuoristoilmassa. Lapset voivat vain pitää toisiaan käsistä tai paeta vakavaa ilmapiiriä nurkkaan kaapin ja vieläpä sen apposelleen avatun ovenkin taakse, yksityisyyteen.

Sodan loppuminen ei tälläkään kertaa tarkoita, että sen vaikutukset loppuvat. Tämän joutuu kohtaamaan erityisesti Lucia. Tässä mielessä Vermiglio on hyvin ajankohtainen elokuva, vaikkei se poleemisesti mitään toitotakaan.

Kuvaaja Mikhail Krichman tuo eteemme Alppien vaihtuvat vuodenajat vaikuttavin, vain paikoin hieman pittoreskein kuvin, joista kuitenkin aistii koko ajan elämän ilman turistiesitteen tuntua. Polun varrella sijaitsee siinä varmaan sukupolvet seisonut penkki, jolla odotetaan postia.

Vermiglio – vuorten morsian kuvaa koruttomasti, kuinka inhimilliset unelmat syttyvät ja sammuvat yksinkertaisessa elämänpiirissä. Onnellisuuden tai hyvän elämän käsitteet asettuvat jo kauan sitten menetettyihin mittasuhteisiin, kun elämältä ei vielä osattu toivoa liikaa, muttei aina myöskään tarpeeksi. Suuret muutokset eivät tapahdu hetkessä, mutta alkavat täyttää ilmaa, kun elämää on jatkettava samoissa tutuissa huoneissa ja pihapiireissä.

Maura Delpero on syytä liittää 2020-luvun suurten lupausten joukkoon. Vermigliosta tulee mieleen musiikkitermi pavane, jota on muutamissa modernin ajan teoksissa käytetty kuvastamaan hidasta vanhaa tyyliä.