Ukraina-keskustelussa alkaa yhä enemmän kuulua näkökulmia, että Ukrainaa pitäisi patistaa tai houkutella rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa. Takasihan se aikoinaan 1940 ja 1944 Suomellekin ulospääsyn kuluttavasta sodasta – eikä meille seuraavina vuosikymmeninä niin huonosti käynyt, valtavista alueluovutuksista huolimatta.

Näissä puheissa unohdetaan kevyesti, millaista ukrainalaisten elämä Venäjälle rauhanteossa luovutetuilla alueilla olisi. Siitä kun on jo nyt näyttöä Venäjän uusilta miehitysvyöhykkeiltä ja Venäjän kontrollissa vuodesta 2014 olleilta Itä-Ukrainan kapinallisalueilta.

Suomalaisilla oli keväällä 1940 ja syksyllä 1944 tulitaukojen jälkeen täysin erilainen tilanne: siviiliväestö ei halunnut jäädä koteihinsa miehitetylle alueelle. Osa oli lähtenyt evakkoon itse, osa evakuoitiin.

MAAHYÖKKÄYKSEN alussa 2022 Venäjä sai hetkellisesti haltuunsa laajoja siviiliasutuksia Kiovan, Harkovan, Zaporižžjan ja Hersonin alueilla.

Kun Ukraina sai palautettua Hersonin, Harkovan ja Kiovan alueita itselleen, Venäjän miehityskäytöksestä saatiin paljon näyttöjä.

Teloitukset, raiskaukset, pahoinpitelyt, kidutukset ja lasten pakkohuostaanotot
ovat olleet alueilla arkipäivää. Muun muassa Butšasta paljastuneet sotarikokset eivät olleet ainoita siviilien joukkosurmia.

Seuraavat uutiset kidutusvankiloista tulivat sen jälkeen, kun Venäjä pakotettiin vetäytymään Dneprin länsi- ja pohjoispuolelta Hersonissa.

ERIKOISTA näissä raakuuksissa on, että venäläisten ja ukrainalaisten piti olla keskenään vanhaa veljeskansaa.

Suomihan oli 1920- ja 1930-luvuilla hyvin eri leirissä Neuvostoliiton kanssa. Puhuimme jopa perivihollisista.

Ukraina ja Venäjä sen sijaan olivat suhteiltaan hyvinkin läheisiä Neuvostoliiton hajoamisenkin jälkeen 1991-2014. Moskovalla oli ajoittain voimakkaita alistamispyrkimyksiä, mutta kansalaiset olivat kohtuullisen suvaitsevia toisilleen.

Vasta vuoden 2014 Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan maakunnissa alkaneet sotatoimet muuttivat asenteita. Silti Itä-Ukrainassa hiljalleen käyty sota ikään kuin kapseloitiin omaan koteloonsa, sen alueen erillistodellisuudeksi.

Muutoin ukrainalaiset liikkuivat edelleen rajan yli, tekivät kauppaa ja sukuloivat Venäjällä. Vasta helmikuun 2022 suurhyökkäys teki Venäjästä kansakunnaan ykkösvihollisen myös niissä Ukrainan osissa, joissa kanssakäymistä oli jatkettu.

ITÄ-UKRAINASSA vuodesta 2014 asti sotilaineen ollut Venäjä ehti luoda valvomilleen alueille tiukan varjohallinnon, näennäisine Donetskin ja Luhanskin mielikuvitusvaltioineen.

Kevään 2022 valtauksissa alue laajeni käsittämään suuren osan Zaporižžjan, Luhanskin ja Hersonin sekä hieman lisää Donetskin läänin seutuja.

Tästä saa osviittaa siitä, millaista ukrainalaistaustaisten ihmisten arki nyky-Venäjän alaisuudessa olisi.

Ukrainalaisuus täytyy häivyttää. Ainoa vaihtoehto, kun pakoonkaan ei pääse, on ryhtyä venäläiseksi. Protestointia tai lakkoilua ei suvaita.

Vain Venäjän passi antaa oikeuden kaikkeen normaaliin elämään. Eläke, terveydenhoito, lastentarhat, koulut toimivat vain ”venäläisiksi” kääntyneille. Lapsia kuljetetaan uudelleenkasvatusleireille, joilla Ukrainan aikaista elämää pyritään häivyttämään ja Venäjän hyviä tekoja korostamaan.

JOS VENÄJÄ kohtelee veljeskansaansa näin, voi miettiä mitä Neuvostoliitto olisi tehnyt suomalaisille Karjalassa?

Viipuri oli tilastomenetelmistä riippuen vuonna 1939 Suomen toiseksi tai neljänneksi suurin kaupunki. Jos evakuointeja ei olisi toteutettu, Neuvostoliittoon olisi jäänyt Karjalan kannakselta arviolta 150 000 suomalaista.

Vain muutamaa vuotta aiemmin Stalin oli teloituttanut Venäjän Karjalasta sinne asettuneita amerikansuomalaisia. Tuskinpa hän olisi voitettuja tsuhnia sen enempää säälinyt kuin baltteja tai puolalaisiakaan.

Jos et olisi juuriasi kieltänyt tai hylännyt ja kääntynyt neuvostokansalaiseksi, olisi Siperian leiri, työsiirtola tai niskalaukaukseen päättynyt oikeudenkäynti ollut se odotettava lopputulema.

Tällainen lopputulos olisi tehnyt Suomenkin sotienjälkeisestä menestystarinasta hyvin erilaisen näköisen.

PIKAISEN Ukraina-rauhanteon tarpeesta puhuvat moittivat usein, miten Suomikin olisi militarisoitu “sotakiimaan”. Eli olisimme jotenkin imeytyneet kuviteltuun lännen haluun sotia Venäjää vastaan, jos vastustamme Putinin valloitushaaveiden toteuttamista.

Tällainen puhe loukkaa ukrainalaisten siviilien oikeuksia oman kansansa ja kulttuurinsa olemassaoloon.

Pakkorauha-keskustelussa hellitään myös ajatusta siitä, että suurten maiden pitäisi jotenkin keskenään neuvotella rauhasta Kiovan päättäjien yli.

Tästäkin suomalaisilla on kokemusta, mitä tapahtuu kun valloitushaluiset suurvallat jakavat toistensa etupiirejä, pienemmiltään kysymättä.

Suomalaiset muistavat hyvin 1940-luvun Baltian naapureistaan, miten paljon Venäjä kuuntelee voittamiaan kansoja. Ukrainalaiset siviilit ovat jo kokeneet samaa.

Ukrainalla on tukenaan EU-maiden ja Yhdysvaltain koalitio. Miksi sen pitäisi suostua valloittajan sanelemaan rauhaan, josta jo sodasta paljon kärsinyt kansa joutuisi entisestään kärsimään?

Eiköhän meistä EU:ssa löydy kuitenkin enemmän potkua, että saatetaan Ukraina ansaittuun voittoon ja halumaansa rauhaan.