Kun tuolla Ukrainassa on tullut asuttua ja nyt käytyä täysimittaisen sodankin aikana, päätin mennä uudelleen ja idemmäs. Edellisellä matkalla viime vuonna jäin vapaaehtoistyöhön Dubnon lähelle, eli olin melko lännessä. Siellä ei sota paljoa tuntunut.

Vapaaehtoistehtäviin liittyi tämä uusinkin matkani Harkovan lääniin ja sen Izjumin kaupunkiin.

Izjum on näkynyt satunnaisesti suomalaisissakin uutisissa. Venäläiset onnistuivat valtaamaan sen maaliskuussa 2022 noin kuukauden taisteluiden jälkeen. Saman vuoden syyskuussa ukrainalaiset ottivat sen takaisin muutamassa päivässä.

Venäjän ohjusisku osui Izjumin virastotaloon 4. helmikuuta.
Kuva: AFP / Lehtikuva

TÄLLAISEEN PAIKKAAN, saati koko Ukrainaan matkustaminen on huomattavasti hankalampaa kuin 2010-luvulla maassa asuessani.

Sodan takia lentoja ei ole, joten helpoin reitti perille on Puolan kautta junalla tai bussilla. Ensin Suomesta parin tunnin lento Varsovaan, vaihto rautatieasemalle ja kolmisen tuntia junamatkustusta Chelmiin, mistä pääsee Ukrainan puolelle. Kiovasta on Harkovaan junayhteys.

Kun normaalisti perille pääsi vaihtoineen noin viiden tunnin lennoilla, nyt Helsingistä Harkovaan kuluu helposti kolmisenkymmentä tuntia.

Junamatkalle osui yksi ilmahälytys. Konduktööri kävi vetämässä käytävän pimennyskaihtimet alas ja tarkisti että kaikissa hyteissä oli myös vedetty verhot eteen. Matka jatkui silti koko ajan.

Sodan läheisyydestä huolimatta liikenne liikkuu. Harkovasta pääsee moneenkin suuntaan joko bussilla, lähijunalla tai taksilla, myös rintamalle.

Itse jatkoin Izjumiin muiden siviilien seassa. Huomiota herätti, että varsin suuri osa matkustajista oli iäkkäämpiä naisia.

IZJUM on aika tyypillinen tämän hyökkäyssodan alle jäänyt, ehkä Nurmijärven tai Tuusulan kaltainen kaupunki. Ennen hyökkäystä siellä oli 45 000 asukasta.

Muutaman kuukauden kestänyt miehitysaika ajoi ihmisiä evakkoon, mutta monet palasivat vapautettuun kaupunkiin heti kun pystyivät ja aloittivat elämänsä uudelleen.

Nyt Izjumissa ei juuri näkynyt tyhjää liiketilaa. Ruokapaikkoja, partureita, kampaamoita, autokorjaamoita ja kahviloita oli yllin kyllin.

Silmiinpistävää oli, että armeijatarvikkeita ja -vaatteita myyviä liikkeitä oli enemmän kuin tarpeeksi, varmaan kymmenkunta muutaman korttelin sisällä.

Kerrostaloissa useiden huoneistojen oviin oli kirjoitettu: ”täällä asuu ihmisiä”. Teksteillä on monta merkitystä: toisaalta sillä varoitetaan varkaita, joita autiot huoneistot kiinnostaisivat. Samalla se on avunpyyntö pelastushenkilökunnalle siltä varalta, jos rakennukseen osuu ilmaisku.

Sodan jälkiä on. On helppo löytää raunioita, rikkiammuttuja kioskeja, iskemiä rakennusten seinissä. Mutta oli myös jälleenrakennusta; uusia ja korjattuja kerrostaloja, siltatyömaa. Oli väliaikaisia siltoja joen yli ja liikenneyhteydet Harkovaan.

Täällä, vain alle 50 kilometrin päässä mitä julmimmasta sodan etulinjasta elämä soljui hyvin normaalisti. Juuri sitä asukkaat haluavatkin: normaalia arkea, jota Venäjä on yrittänyt heiltä ryöstää.

KAUPUNKIKUVASSA näkyy luonnollisesti paljon sotilaita, jotka siellä vapailla viettivät aikaansa. Mitään viinalla rellestystä tai häiriötä en havainnut, ja selitykseksi kerrottiin etulinjajoukkojen tiukat palvelusmääräykset.

Sotilaiden paljouden vastapainoksi Izjumissa ei näkynyt juuri lainkaan lapsia tai teini-ikäisiä nuoria. Monet ovat jääneet tai jätetty entisille evakuointipaikoilleen odottelemaan rintamatilanteen muuttumista. Silti heitäkin täällä on, sekä väliaikaisia koululuokkia maanalaisissa pommisuojissa.

Sotilaista pisti silmään yksi piirre: lähes kaikilla rintamalta tulleilla oli erimittainen täysparta. (Länsimaisessa sotilasslangissa muotityyliä kutsutaan operaattoriparraksi.)

Kategorisen tiukoista partamääräyksistä on monissa ukrainalaisyksiköissä luovuttu. Kuva: Ukraine Army TV

Kun rintaman realiteetteja miettii, tajuaa miten absurdia kasarmiolojen parranajovaatimus niissä olosuhteissa on. Nykyaikainen suojanaamarikin kuulemma sotilaiden mukaan toimii parran kanssa.

MATKALLANI tapasin myös Ukrainan asevoimissa taistelevia vapaaehtoisia suomalaisia. Voin sanoa, että Ukrainan maksamat pienet rintamapalkat eivät ole heidän motivaattorinaan. Enemmän kyse on halusta auttaa Ukrainaa ja sitä kautta välillisesti Suomea.

Siksi toivoisinkin, että suomalaiset Ukrainan sodan veteraanit otettaisiin palattuaan nykyistä helpommin ja paremmin meidän kuntoutus- ja tukijärjestelmäämme mukaan.

Ukrainan auttaminen ei edelleenkään vaadi vapaaehtoissotilaaksi tai paikan päälle lähtemistä. Luotettavat, isot vapaaehtoisjärjestöt ovat hyvä kanava saada lahjoitusvaransa perille.

KAUANKO nykyinen välitila, rauhan odottaminen Izjumissa ja muualla rintamalinjojen lähellä jatkuu?

Jos jonkinlainen rauhansopimus Trumpin ja Putinin sanelemana tulee, onko se pysyvä ja mitä ennen sitä ehtii vielä tapahtua?

Sitä Izjumissakin ihmiset kyselevät, mutta vastausta ei kenelläkään ole antaa.

Nyt Euroopankin on keskityttävä sodan loppuasetelman laatimiseen. Enää ei tarvita
velttoja puheita, vaan kovaa konkretiaa siitä millaista arjen tulevaisuutta me haluamme Ukrainalle taata.