Osallistuin tällä viikolla hyvin mielenkiintoiseen Ulkopoliittisen instituutin (UPI) järjestämään seminaariin. Siinä käsiteltiin Ukrainan sotaa ja länsimaiden itselleen luomia pelisääntöjä monelta eri kantilta, koti- ja ulkomaisten tutkijoiden voimin.

Suomessakin puhutaan paljon Putinin pussiin pelaamisesta ja Putinin pelikirjasta. Pelikirjaa kukaan ei ole toistaiseksi tunnustanut nähneensä, mutta se on varmaa että tuo kuvitteellinen opus poikkeaa huomattavasti länsimaisten demokratioiden itselleen sopimista sääntökirjoista.

(Rautalangasta vääntäen: Jos kyseessä olisi tennis tai golf, Venäjä olisi sutannut itseltään kentän syöttörajat ja kaatanut out of bounds -kepit sieltä mistä on halunnut – mutta vaatii kovaan ääneen länttä yhä noudattamaan niitä. Jalkapallossa se kuljettaisi palloa välillä käsin.)

Venäjä pitää sodan eskaloitumisen rajoja tarkoituksellisesti epämääräisinä. Aluksi se vihjasi länsitankkien antamista Ukrainalle eskalaatiosyyksi, sittemmin pöyristely kääntyi taistelukoneisiin ja Ukrainan rajojen ulkopuolelle yltäviin ohjuksiin. Itsehän Venäjä ampuu risteilyohjuksia Ukrainan siviilikohteisiin turvallisesti kaukaa Asovanmeren yltä tai sisä-Venäjältä.

Ainoa länsivalta, jota Venäjän on omia toimia miettiessään varottava, on Yhdysvallat. Sen sotilasmahti pystyy toimimaan ilman muita Nato-maita missä ja milloin vain.

Siksi eskalaatiopeli pitääkin suunnata poliittisesti arempia Euroopan maita vastaan.

SEMINAARIN sotilasstrategisessa osuudessa tuotiin mainiosti jälleen kerran esiin se, kuinka paljon Venäjä teki maahyökkäyksen alussa virhearviointeja ja alisuoriutui sekä strategisella, operatiivisella ja myös taktisella tasolla.

Mutta se, missä Venäjä on edelleen vahvoilla, on sen kyky hämmentää tilannetta erilaisilla hybriditoimillaan. Se ylläpitää aloitetta osittain siksi, että länsimaat pitävät kiinni keskenään sopimistaan oikeusvaltioperiaatteista.

Venäjää nämä eivät sido: maa voi toimia nopeasti, häikäilemättömästi ja välittämättä seurauksista. Varsinkaan kun niitä seurauksiakaan ei usein tule.

Alihankkijoiden ja rikollisten avulla operoiminen aiheuttaa sen, että länsimaissa ei aina pystytä riittävän oikeuskelpoisesti osoittamaan tihutöiden ja iskujen syylliseksi Venäjää.

Meillä Suomessakin uuden käännytyslain laadinnassa pitäydytään kiinni rauhanajan normeissa. Rajoitamme omaa toimintaamme tilanteessa, jossa vastapuoli pelaa ihan eri peliä kuin me ja ihan omilla ehdoillaan.

Jos kyseessä olisi nyrkkeilyottelu, nousisimme kehään ikään kuin toinen käsi selän taakse sidottuna, samaan aikaan kun naapuri käy kimppuumme vapaaottelun keinoin.

Jokainen voi miettiä, kannattaako pelissä olla mukana näillä ehdoilla, vaan mieluummin estää kokonaan häiriköijän pääsy kentällemme.

EMME TIEDÄ edelleenkään varmuudella, mitä Venäjä aikoo itärajallamme tehdä, tai toimiiko se vasta jonkun muun tilaisuuden tullen muualla.

UPI:n seminaarissa myönnettiin, miten tutkimuksessa Venäjän aikomuksista ja tavoitteista on myös tehty paljon virheitä ihan viime vuosinakin. Monet ennusmerkit ja tapahtumat olisi voinut ja olisi pitänyt tulkita eri tavalla.

Toisaalta tutkijakenttä ei ole koskaan yksimielinen – ja tämä on myös demokraattisten länsimaiden tutkimustoiminnan vahvuus.

Päättäjät saavat eteensä monia erilaisia arvioita ja erilaisia toimintasuosituksia. Sen jälkeen kyse on poliitikkojen viisaudesta ja rohkeudesta tehdä oikeita päätöksiä.

Euroopalla ja yleisemminkin lännellä on isot asiat edessä ratkaistavana tänä vuonna: miten tukea Ukrainaa voittamaan sotansa niin, että rauhasta Venäjän kanssa tulee riittävän uskottava ja kestävä.

Meilläkin on paljon kustannustehokkaampaa yrittää välttää sota lujuudella ja päättäväisyydellä vastustajaa kohtaan, kuin taipua loputtomiin pelinrikkojan vaatimuksiin, jotka eivät ikinä vähene tai lievene.