Vasemmistoliiton puheenjohtaja Minja Koskela otti maanantaina STT:n haastattelussa kantaa jalkaväkimiinoihin. Koskelan mukaan meidän ei pidä irtautua vuoden 2012 Ottawan miinakieltosopimuksestamme.

Koskela muistutti, miten puolustusvoimille myönnettiin 2000-luvun alussa lisärahoitusta jalkaväkimiinojen korvaamiseen raskailla raketinheittimillä, lennokeilla ja viuhkapanoksilla, ja nämä riittävät yhä sotaväen tarpeisiin ylläpitämään pelotetta.

Vastaus oli korrekti ja teknisesti hyvin asiantunteva. Tämähän on mantra, jota myös puolustusvoimat meille kertoi vuosikaudet. Raketinheittimien kuorma-ammukset, viuhka- ja panssarimiinat sekä muut jalkaväen sulutusvehkeet tekisivät tänne hyökkäämisestä viholliselle “liian kalliista”, ja kovien tappioiden pelossa A2 Keltainen eli Venäjä harkitsisi asiaa uudelleen.

TOIVE JA KUVITELMA siitä, että Suomi saisi omalla pelotteellaan ja järkisyillä vihollisen luopumaan hyökkäysaikeistaan, mureni vuosi sitten Ukrainan aroille.

Sotaväki yllättyi – ei pelästynyt mutta hiukan järkyttyi – kahdesta piirteestä Venäjän sodankäynnissä.

Kun Venäjä päättää hyökätä, se tulee kohteensa kimppuun vaikka miestappiot kasvaisivat länsimaisesta näkökulmasta järjettömiksi. Uraata huutavat sotilaslaumat juoksevat Ukrainan puolustusasemia päin kuin ensimmäisessä maailmansodassa, tykistötulen tukemana.

Sellaista sotilasvyöryä ei pysäytetä yksittäisillä raketinheittimen ammuksilla. Vähälukuisempi puolustaja tarvitsee siihen avuksi myös nopeasti asetettuja miinakenttiä. Täsmäaseet eivät muutu tarpeettomiksi, ne eivät vain yksinään enää määrällisesti riitä.

Toinen piirre, joka herätti suomalaistutkijat, oli Venäjän sodankäyntitapa siviilejä vastaan. Butšan joukkosurmat ja raiskaukset eivät olleet kurittomien sotilaiden tekemiä rikoksia, vaan Venäjän asevoimien tiukasti johtamaa ja järjestelmällistä toimintaa vastarinnan murtamiseksi.

Kaikki nämä Ukraina-havainnot johtivat puolustusvoimissa nopeisiin johtopäätöksiin: Venäjää ei voi päästää Suomen rajojen sisäpuolelle, eikä kaivautumaan valloittamalleen alueelle, koska sen jälkeen sitä ei enää saa sieltä pois ja siviilit jäävät alttiiksi hirveyksille. Hyökkäykseen lähtenyt joukko on pysäytettävä jo rajanpintaan, ei edes Haminan Homeperseensuon tasalle kuten harjoituksissa.

Muuten sodankäynnistä Venäjää vastaan tulisi Suomen kaltaiselle pienelle maalle yhä enemmän selviytymistaistelua – ja vielä raaempaa ja rumempaa siviiliväestölle kuin mitä vuonna 2012 halusimme uskoa. Osa päättäjistä ei halua uskoa tätä nytkään.

SIVIILIEN turvallisuudella Minja Koskelakin perusteli miinakantaansa. Hän muistutti STT:n haastattelussa, miten miinat pysyvät sodan jälkeen pitkään vaarallisina.

– Kun se on siellä maastossa, se ei valitse sitä, astuuko siihen sotilas vai astuuko siihen lapsi, joka leikkii metsässä, Koskela kuvaili.

Tämäkin pitää paikkansa. Silti faktaa on myös se, että Venäjää vastaan käydyn sodan jälkeen lasten leikkipaikat ja puistot pitää joka tapauksessa raivata: Venäjä kylvää nytkin Ukrainassa miinoja ja rypäleammuksia kaikkialle siviiliasutuksen keskelle, lasten tallattavaksi.

Emme pääse miinavaarasta sillä, että kieltäydymme itse pysäyttämästä tänne miinoja kylvävää hyökkääjää – joka ei ole edes Ottawan sopimuksessa mukana.