Hallituspohjan vaihtuminen ei sinällään tarkoita mitään suurta muutosta, sillä viime aikojen suuret linjamuutokset on tehty puolueiden kesken vallinneessa syvässä konsensuksessa.

Heti hallituskauden alussa laaditaan ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko sekä puolustusselonteko, joissa määritetään myös Suomen Nato-jäsenyyden peruslinjaukset.

Työtä ohjataan perinteiseen tapaan parlamentaarisesti eli kaikki eduskuntapuolueet pääsevät mukaan valmistelua ohjaavaan elimeen.

Viimeksi kun perussuomalaiset, ja sittemmin siniset olivat hallituksessa, heillä oli samat salkut hallussa.

Kun Elina Valtonen (kok) on ulkoministeri ja Tytti Tuppurainen (sd) ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, ulkopolitiikan kärkipaikoilla on kaksi vahvaa Saksa-osaajaa.

Kummallakin on sujuva kielitaito ja syvällistä tuntemusta Saksasta.

Valtonen on aloittanut tehtävänhoitonsa tarmokkaasti ja tarkasti. Tuppuraisen pitkäjänteinen työ ja terävä ajattelu tekevät sen, että hän ansaitsee ehdottomasti paikkansa valtakunnan ulkopoliitikkojen kärkikaartissa.

HALLITUKSEN ohjelmassa luvataan, etteivät muita hallinnonaloja koskevat leikkaukset ulotu ulkoministeriöön. Tämä on tarpeellinen ratkaisu.

Nato-maan ulkoministeriöltä vaaditaan jäsenyyden takia enemmän kuin ennen ja samalla myös lisääntyvää osallistumista kotimaassa tapahtuvan päätöksenteon valmisteluun.

Silti pääministerin esikunta kaipaa lisää ulkopoliittista voimaa, toteutetaanpa se sitten uuden turvallisuuspoliittisen neuvonantajan kautta tai missä tahansa muussa muodossa.

Samoin presidentinkanslian pikkuruisuus on uudessa tilanteessa haastava asia. Ensi vuoden alussa valittava uusi presidentti valitsee tietysti itselleen esikuntansa.

UUDEN presidentin tullessa on Suomen ulkopoliittinen johto uusiutunut kokonaan. Ensi keväänä juuri valitun presidentin ja silloin istuvan hallituksen on löydettävä tavat toteuttaa perustuslain edellyttämää yhteistyötä.

Tämä nykyisen perustuslain vaatimus, ja myös sen heikkous, saattaa nousta myös yhdeksi presidentinvaalikamppailun teemaksi.

Heikkoudella tarkoitan sitä, että perustuslaki käytännössä nojaa ajatukseen siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on olemassa ainakin jonkinlainen konsensus.

Näin toki nyt onkin, mutta demokratia voi tulevina vuosina tuottaa myös toisenlaisia asetelmia. Presidentin ja valtioneuvoston yhteistyö olisi lyhyellä tähtäimellä vakioitava jotenkin. Pidemmällä tähtäimellä on tarpeen punnita perustuslain muuttamista.

Näihin kahteen asiaan odotan ainakin itse presidenttiehdokkailta näkemyksiä.

Vaikka presidentti Sauli Niinistön kansansuosio on valtaisa, pikkuhiljaa käynnistyvä presidentinvaalikampanjointi vähentää hänen merkitystään poliittisena toimijana.

Uskoisin hänen välttävän tulevan syksyn ja talven aikana voimakkaita ulkopoliittisia ulostuloja, koska ne voisivat olla tulkittavissa kannanotoiksi seuraajan valintaan.

VIRKAKUNNANKIN puolella on odotettavissa muutoksia. Ylipäällikkönä presidentti nimittää puolustusvoimien komentajan.

Nykyisen komentajan, kenraali Timo Kivisen lakisääteinen eläkeikä koittaa ensi vuoden maaliskuussa.

On ollut tapana, että uusi komentaja nimitetään noin kolmea kuukautta ennen aloittamistaan, jotta pitkä ketju muita tarpeellisia nimityksiä olisi toteutettavissa mielekkäästi. Päätöksen valmistelu lienee jo käynnistymässä ja sen tehnee Niinistö.

Toinen merkittävä nimitys on Piritta Asunmaan siiryminen Nato-suurlähettilääksi syyskuun alussa. Hän oli pestissä jo aiemminkin, Suomen puolustusliittoon liittymistä hoitaneen Klaus Korhosen edeltäjänä.

Sekä Asunmaan että tulevan puolustusvoimien komentajan keskeinen tehtävä on sovittaa Suomea Natoon ja toivottavasti vähän myös Natoa Suomeen.

IKÄVÄ KYLLÄ maailmanpolitiikassa ei ole nähtävissä merkkejä paremmista ajoista. Suurvaltakilpailu, ilmastokriisi seurauksineen ja Venäjän epävarma kohtalo hallitsevat näkyvissä olevaa tulevaisuutta.

Strategisella alueella sijaitsevan, epävakaan ja aggressiivisen naapurin vieressä olevan pienen maan ulko- ja turvallisuuspoliittinen johto saa taatusti tehdä vastedeskin pitkää päivää.