Tällä viikolla presidentti Sauli Niinistö lausui puhuessaan Kotkaniemi-foorumissa, että “viimeaikaiset tapahtumat eivät ole sattumaa”.

Hän viittasi tällä erilaisiin sabotaaseihin, palvelunestohyökkäyksiin ja muihin Venäjän toimiin, joita itänaapurimme on kohdistanut demokraattisiin maihin.

Ulkopoliittisen instituutin raportissa Hybridivaikuttaminen ja demokratian resilienssi (2018) puhutaan hybridihäirinnästä, joka on sabotaasimaisia ja yhteiskuntia hajottavia toimintatapoja. Se on synkronoitua eri häirinnän muotojen käyttöä, jolla pyritään luomaan jakolinjoja kohteena olevassa yhteiskunnassa.

Raportissa puhutaan myös erilaisista strategioista, joilla näihin hybridiuhkiin voi suhtautua. Presidentti Niinistö tuli Kotkaniemen lausunnollaan kuvittaneeksi omakohtaisesti sen, miten myös hänen julkiset kannanottonsa ovat olleet osa laajempaa siirtymistä strategiasta toiseen.

Sauli Niinistö toimi tällöin taustalla eräänlaisena välittäjänä, joka yritti rakentaa konfliktia purkavia elementtejä Venäjän ja lännen välille.

Tänään on liiankin helppo pitää tuon ajan keskusteluaiheita arktisen alueen mustan noen vähentämisestä tai Helsingin hengessä järjestettävää ETYK-juhlakokousta vähän onnettomina pyrkimyksinä. Rauhantekijät ottavat aina sen riskin, että tavoitteet näyttävät jälkeenpäin hölmöiltä. Silti riski kannattaa silti yleensä ottaa.

Suomi noudatti pitkään kansainvälisessä asemoitumisessaan jo Kekkosen ajalta tuttua ”olemme lääkäri, emme tuomari” -linjaa. Siitä siirryttiin pikkuhiljaa tälle vuosikymmenelle tultaessa niin sanottuun uudistavaan strategiaan.

Siinä uhkakuvista puhutaan avoimesti, mutta niiden luonnetta turvallisuusongelmina ei oikein tunnusteta. Uhat ovat ikään kuin olemassa, mutta ainakaan ei konkretisoida täsmällisesti nimeltä mainiten, kuka ne uhat aiheuttaa.

Kuten niin moni muukin asia, helmikuussa 2022 tämäkin asia muuttui. Suomalaisten Nato-jäsenyyteen kääntyminen oli näin jälkeenpäin katsottuna vähäeleinen, ikäänkuin olkia kohauttaen tehty ratkaisu. Putinin Venäjän osoitettua luontonsa, meidän oli viisainta hankkia suojaa ulkopuolelta.

Nyt uhista puhutaan suoraan ja Venäjästä niiden uhkien lähteenä. Peri-inhimilliseen tapaan keskustelu lyö välillä myös yli ja Putinin toimia nähdään ihan liian monessa paikassa.

Sekin on tietenkin yksi Venäjän pyrkimyksiä, luoda itsestään jokaisessa varjossa väijyvä uhka, jota pitää pelätä.

NIINÄ VUOSINA Krimin jälkeen, kun Suomen ja monen muun EU-maan hybridiuhkastrategia oli marginalisoivassa vaiheessa, venäläiset käynnistivät sosiaalisessa mediassa meemikampanjan “Russians did it”.

Siinä naurettiin väitteille siitä, miten venäläiset olisivat muka kaikkien vastoinkäymisten taustalla. Meemeissä oli seinille piirrellyt lapsi, tavaroita repinyt koira tai uppoava Titanic ja teksti, jossa venäläisten väitetään tehneen tämänkin.

Russia did it -meemejä levittivät etenkin Venäjän suurlähetystöt.

Tuolloin venäläisten informaatiovaikuttaminen toimi hyvin yhteen lännessä vallitsevan strategian kanssa. Me emme halunneet uskoa venäläisten toimivan ikävästi ja venäläiset pyrkivät eri tavoin kieltämään toimineensa niin.

NYKYISESSÄ Suomen hallitusohjelmassa mainitaan tutkimushanke, jossa kartoitettaisiin Venäjän laaja-alaista vaikuttamista Suomessa 2000-luvulla. Se voi olla jälkiviisauden valossa karua luettavaa.

Tosin tämän työn käynnistymisestä ei ole ollut julkisuudessa mitään tietoa.

Enää “Russians did it” -meemejä ei näy. Nyt on Putinin Venäjän etu esiintyä mahdollisimman kaikkivoipana pahiksena, joka on myös kaikkien kylän mopohuligaanien hölmöilyjen ja teollisten prosessien luonnollisten häiriöiden takana.

Venäjän demokraattisiin maihin suuntaama hybridihäirintä on muuttunut viime talvesta lähtien yhä aktiivisemmaksi.

Iskut ja epäillyt iskut ovat varsin pieniä, mutta määrä on kasvanut tasaisesti. Venäjän tavoitteena on vaikeuttaa ja vähentää lännen Ukrainalle antamaa tukea.

Tätä yritetään ihan konkreettisesti esimerkiksi verkkohyökkäyksillä ja fyysisillä infraan kohdistetuilla sabotaaseilla.

SAMALLA Venäjä haluaa saada länsimaiden ihmiset väsymään jatkuvaan varuillaanoloon ja vaihtamaan Ukrainaa tukevia hallituksia parempiin, arjen rauhoittumisen toivossa.

Demokraattisissa maissa kun vaihdetaan poliittista linjaa, jos tarpeeksi moni äänestäjä niin haluaa.

Sitä halua Putinin Venäjä nyt yrittää monin tavoin lietsoa. Eniten menestystä se on siinä saavuttanut Unkarissa ja Slovakiassa. Myös Ranskassa ja Saksassa äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset voimat ovat Putinin tavoittelemalla linjalla.

Venäjää auttavat tässä vaikuttamisen eri tasoilla myös Kiina, Iran, Pohjois-Korea, Venezuela ja Kuuba.

Olemme kaiken tämän takia liukuneet tilaan, joka ei enää ole rauha, muttei vielä perinteinen sotakaan. Mutta jos näiden kahden pisteen välille pitäisi tilanne sijoittaa, oltaisiin paljon lähempänä sotaa kuin rauhaa.

Tämä pitää tajuta ja tiedostaa realistisesti, panikoimatta. Siksi myös tähän epäselvään tilanteeseen sopivat Tuntemattomasta sotilaasta lainatut vänrikki Koskelan ohjeet miehilleen ennen taistelujen alkua.

“Ei siinä oikeastansa muuta ole, mutta rauhallisesti se on otettava. Kiiru on pidettävä ajallansa, mutta hätäillen tekemällä ei tule muuta kuin kusipäitä mukuloita, niinkuin sitä sanotaan. Turhan hermoileminen ei edusta mitään…”