Kummatkin satsasivat puheessaan tarinallisuuteen ja omaan kasvutarinaansa. Mitään poliittisia ohjelmajulistuksia ei kuultu.

– Taidan olla sellainen aika tavallinen suomalainen mies. Kyllä minä kuuntelen, puhun ja tarvittaessa pussaankin, mutta tunteiden avaaminen ei aina ole ihan helppoa. Joskus tuntuu, että on helpompaa kaivaa ojaa, kuin alkaa miettimään, miltä minusta tuntuu, Antti Kaikkonen avasi puheensa, mutta kertoi tämän jälkeen monia tarinoita, joissa myös tunteet saivat näkyä.

Puheessaan Kaikkonen kertoi myös Nuorisosäätiöön liittyvästä skandaalista ja tuomiosta Nuorisosäätiön vaalirahajutusta.

– On kevät, mutta minun sisässäni on marraskuun räntä ja harmaus. Eihän niitä lööppejä voinut olla kauppareissulla vilkaisematta. ”Lue keskustan kultapojan kaatuminen.” Vahingoniloa kirkuva otsikko sattuu syvälle ja enemmän kuin mikään muu politiikassa koskaan ennen. Syytän itseäni, ruoskin itseäni, eikä minun ole helppoa antaa itselleni anteeksi. Olen tehnyt virheen, näin ei olisi saanut tapahtua.

– Menen kotiin. Äiti soittaa. Äidille kelpaan. Se helpottaa, Kaikkonen jatkoi liikuttuen.

Hän sanoi kaivaneensa itsesäälissä ja rikkinäisenä suuria suomalaisia urheiluhetkiä.

– Katson kiekkokultaa Mertarannan selostamana. Keihäskultaa tietenkin monta kertaa ja kuinka ollakaan päädyn Lasse Virénin kultajuoksuun. Uskalsin ajatella, että suomalainen voi kaatua, mutta hän voi myös nousta.
Päätän, että palaan vielä, Kaikkonen sanoi.

– Puolueemme puheenjohtaja Juha Sipilä opetti joskus, että kasvaakseen johtajaksi, pitää tulla vedetyksi pari kolme kertaa kunnolla kölin alta. Täytän tämän mitan. Ehkä reppuun tämäkin tarvittiin, Kaikkonen sanoi.

Tämän jälkeen hän siirtyi vuoteen 2016 ja valintaansa eduskuntaryhmän johtoon.

Puheensa päätteksi hän palasi vielä Lasse Viréniin.

– Keskusta on valmis nousemaan kuin Lasse Virén. Reppu selkään. Reissu alkakoon. Tulkaa mukaan, Kaikkonen sanoi.

Hän veti rekvisaatiksi ottamansa repun selkäänsä ja poistui lavalta.