“Keikari, käsite, viimeinen suurmieskriitikko.”

“Tunteeton itsevaltias, juonittelija, narsisti”

Hannu Harjun Kajava-elämäkerran takakanteen on koottu pitkä rimpsu yhden tai kahden sanan luonnehdintoja kirjan “sankarista”, teatteri- ja televisiokriitikko Jukka Kajavasta (1943-2005). Ne ovat oletettavasti peräisin enimmäkseen niin sanotun suuren yleisön suusta. Jotkut ovat ehkä kirjan kirjoittajan määritelmiä, jotkut teatterintekijöiden ja tv-ammattilaisten kiteytyksiä, muutamat ihan vain faktaa tyyliin “eno, veli, homo”.

Itse voisin lisätä listaan yhden sanan: esikuva.

Sitä Jukka Kajava minulle oli etenkin aloitellessani omaa teatterikriitikkouraani 1980-luvun alussa. Myöhemmin hän oli myös aina ystävällinen kollega, jonka kanssa tuli lyhyin hetkin, enimmäkseen esitysten alkua odotellessa ja väliajoilla, “paranneltua teatterimaailmaa”.

Eli alleviivattu lukuoohje: tämä kirja-arvio ei kykene olemaan kovin objektiivinen.

YKSI VARSIN oleellinen adjektiivi tuosta takakansitekstistä vielä puuttuu: työteliäs.

Sitä Oulussa keskellä sotavuosia syntynyt Jukka Kajava oli läpi 1950-60-taitteessa Oulun Teini -lehdessä alkaneen kriitikkouransa. Kun hän 60-luvun puolivälissä pääkaupunkiin opiskelemaan muutettuaan alkoi kirjoittaa televisio-ohjelmista arvioita Helsingin Sanomiin, niin lähes 40 vuoden aikana hän ehti kirjoittaa Hesariin noin 15 000 juttua, valtaosin kritiikkejä, ja niistä selvän enemmistön tv-arvioita. Teatterikritiikkejä kertyi kolmisen tuhatta.

Käsitys siitä, että Kajava lyttäsi kaikki katsomansa tv-ohjelmat ja teatteriesitykset tulee haastetuksi elämäkerturi Hannu Harjun, itsekin entisiä hesarilaisia, puolileikillään tekemästä kartoituksesta Sanoman digiarkistossa. Kun hän laittoi hauksi sanat “Kajava” ja “huono”, osumia tuli reilu 1700 ja yhdistelmällä “Kajava” ja “hyvä” niitä tuli päälle 6300.

Meistä moni muistaa takavuoslta viisastelun, että jos Kajava haukkui, niin ohjelma/esitys kannatti katsoa. Noinhan se ei todellisuudessa mitenkään yksioikoisesti mennyt, sillä tilastotkin kertovat kansan katsoneen yhtä lailla niin Kajavan kiittämiä kuin rusikoimiakin tuotoksia.

Hannu Harju (oikealla) on tehnyt hyvän kirjan Jukka Kajavasta nimenomaan kriitikkonna.

KAJAVAA LUONNEHDITTIIN asemansa vuoksi joskus ylipapiksi, mutta vertaus ontuu siinä, ettei hän käskenyt uskoa sanaansa vaan etupäässä suositteli – ennen kaikkea jättämään katsomatta mielestään huonoa tv-viihdettä. Sen voi jo nähdä enempi kansanvalistustyönä

Hän ei tieten tahtoen pyrkinyt maan tunnetuimmaksi kriitikoksi. Se asema lankesi ajan kuluessa ikään kuin luonnostaan, kun hän nyt sattui olemaan suurilevikkisen, maan valtalehdeksi mielletyn julkaisun ahkerasti kirjoittava kriitikko.

Harju kirjoittaa: “Kajava myönsi arvioidensa subjektiivisen luonteen ja muistutti, että kyse on ‘vain’ yhdestä mielipiteestä. Mutta hänelle oli tärkeää, että tuo mielipide sanottiin jämäkästi ja seistiin sen takana.”

Niin oikein, siinäpä sitä esikuvallista oppia kaikille kriitikoille.

Harju kertoo esimerkin Kajavan tuosta omien sanojen takana seisomisesta. Hesarissa 1980-luvun jälkipuoliskon teatterikriitikkona toiminut Juha-Pekka Hotinen kirjoitti Pirkko Saision Hävinneiden legenda -näytelmää koskeneen arvion, jonka Kajava esiluki. Kun Hotinen kirjoitti, että esitys oli hänelle vaikea pala ja että siinä saatettiin “luiskahtaa enemmän syteen kuin saveen.” Loppuvirkkeenä oli: ” Mutta voin olla väärässäkin”. Sen Kajava suositteli jättämään pois, koska “Helsingin Sanomissa ei kirjoiteta noin”.

Virke kuitenkin jäi Hotisen julkaistuun tekstiin.

KAJAVA EI TUNTUNUT paljon katuvan kirjoituksiaan silloinkaan, kun oli henkilökohtaisuuksiin mennen teilannut jonkun esityksen. Ei hän juuri pyydellyt anteeksi, vaikka sai joskus jonkun näyttelijän harkitsemaan jo alan vaihtoa, kun oli tämän roolityöstä laukonut ilkeyksiä.

Tämä henkilökohtaisuuksilla ilkeily, jopa fyysisen olemuksen kritisointi, oli Kajavan muuten niin briljantin kirjoitustyylin ikävämpi, sanoisiko peräti pimeämpi puoli.

Harju ei tätä puolta piilottele jos kohta ei sillä maiskuttelekaan. Hän ei ylipäätäänkään ole lähtenyt kirjoittamaan kriitikosta kriitikkoasenteelle vaan nimenomaan elämäkerturina.

Sellaisenakin Harju on varsin diskreetti. Hän ei viitsi vatvoa niitä juoruja, joita Kajavan persoonan ympärillä leviteltiin. Osa sellaisista kumpusi hänen homoseksuaalisuudestaan, josta hän itse ei tehnyt isompaa numeroa, mutta ei sulkeutunut kaappiinkaan. Kajavan Thaimaa-intoilun – joskus hän lomaili siellä kolmestikin vuodessa – jotkut näkivät enempi vähempi olettamuksiin perustuen kytkeytyvän poikaprostituutioon.

Harju herättelee kirjassaan henkiin vain niitä kohinoita, joita Kajava sai aikaan kirjoituksillaan, ja riittähän niissäkin jo kelailun aihetta. Sellainen on esimerkiksi Vili Auvisen kohtalo, kun tämä sai Maiju Lassilan Nuoren myllärin ohjauksestaan niin rajun murskakritiikin, että masentui ja jäi kahdeksi vuodeksi virkavapaalle TTT:stä.

“Minusta väärennös, huiputus, kaikkien rimojen alittaminen ja kylmäverinen Lassilan nonchaleeraaminen olisivat oikeusjutun arvoisia asioita”, Kajava tykitti, ja sai omien sanojensa mukaan ainoan kerran Helsingin Sanomien johdon puuttumaan tekemisiinsä. Toki tuli vain nuhteet.

Itse voisin antaa näin postuumisti Kajavalle nuhteet Harjun kirjassakin laajasti esille nousevasta Helsingin kaupunginteatterin Peter Panin täysteilauksesta 1984. Otsikolla “Peter Pan konetaiteen kourissa” julkaistu kritiikki oli raivokkuudessaan ihan kohtuuton, tyylitönkin – itse saman ensi-iltaesityksen katsoneena uskallan näin todeta.

ENITEN ELÄMÄKERRASTA jää kaipaamaan valotusta Kajavan positiosta Hesarin sisällä (Aatos Erkon suosikkeja hän oli, se mainitaan) ja yleisempää analyysia talon kriitikoiden valta-asemasta. Miten Kajavan lisäksi muun muassa häntä paljon häijympi ja “ylipapimpi” musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo, elokuvakriitikko Helena Ylänen, ja kirjallisuuspaaviksi joskus kutsuttu Pekka Tarkka nousivat tai nostettiin asemaan, jossa heidän kiitoksensa tai “tuomionsa” saattoivat painaa niin paljon? Tämä puinti jää nyt ohueksi.

Harjun kirja on parhaimmillaan käsitellessään Kajavan ainakin jälkipolville tuntemattomammaksi jäänyttä uraa ohjaajana. Niin työprosessit, Kajavan luonteenpiirteet ja metodit ohjaajana kuin esitysten vastaanotto ja teatteriväen mielensäpahoitukset hänen kaksoisroolistaan tulevat huolella käsitellyksi.

Oma varhainen vaatimaton teatteripolkuni leikkaa tässä kohtaa Kajavan valtatielle. Lukioluokkamme passitettiin katsomaan Helsingin kaupunginteatteriin Kajavan yhdessä Antti Einari Halosen kanssa ohjaama, noin 4000 vuotta vanhaan eeppiseen sankarirunoelmaan pohjautuva Gilgamesh. Edellisvuonna Turussa Kalle Holmbergin Seitsemällä veljeksellä sytytetty teatterikipinäni meinasi sammua siihen paikkaan. Niin uuvuttava esitys se 16-vuotiaalle kollille oli. Enkä tietenkään osannut lukea sitä miesten välisenä rakkaustarinana, jota Kajava ja Halonen – jotka olivat itse tuolloin elämänkumppanukset – halusivat ikiaikaisesta tekstistä tuoda esiin.

On kiinnostava ajatella, millaiseen suuntaan Kajavan ohjaajaura olisi edennyt, kun hän olisi noin vuoden 2006-2007 tienoilla ehkä jäänyt Hesarista eläkkeelle. Sitä ei koskaan saatu tietää, sillä Kajava kuoli keväällä 2005 äkillisesti ja useimmille yllättäen. Hän lähti niin sanotusti saappaat jalassa, työmatkalla Berliinin Theatertreffen-festivaalilla.

Kirjan sisältöjä kiteyttää hyvin kolmanneksi viimeinen luku otsikolla “Perintö”. Siinä referoidaan muun muassa Helsingin Sanomien silloisen kulttuuripäällikön Heikki Hellmanin alustusta muutama kuukausi Kajavan kuoleman jälkeen järjestetyssä Journalismin päivien Kajava-seminaarissa. Hellman linjasi tuolloin vuona 2005, että nimekkäiden pääkriitikoiden aika on nyt takana: “Se on nykyaikaa. Päätuomaria ei tarvita, linjamiehet riittävät.”

Sanomalehtien, myös Hesarin, kritiikkitarjontaa nykyisin silmäillessä alkaa tuntua, että ne linjamiehetkin on alettu nähdä tarpeettomina. Siksikin sitä “Suomen David Bowieta” on aina välillä ikävä.