Ranskalaisfilosofi Pourriolin näkökulma lajiin on korkealentoinen. Hän kirjoittaa Zinédine Zidanen, Diego Maradonan ja Michel Platinin kaltaisista legendoista, mutta ei juuri heidän elämistään tai saavutuksistaan. Sen sijaan hän kommentoi esimerkiksi Zidanea Sisyfoksena.

Jalkapallon likaisissa legendoissa keskitytään viheriöiden kuuluisiin koiruuksiin. Niitä riittää: ”Zidanen pusku Materazzin rintaan. Maradonan käsimaali. Henryn kaksinkertainen käsivirhe. Cantonan häntä solvanneeseen katsojaan tähtäämä potku. Schumacherin törmäys Battistoniin. Ja vielä Platinin riemu Heyselin kuolleiden keskellä.” (s. 7)

Kaikki todelliset jalkapallon ystävät tietävät nämä tapahtumat, vaikka olisivat miten nuoria. Lajia kutsutaan kauniiksi peliksi, mutta sillä on myös rumempi – tekisi mieli sanoa rikollisempi – puolensa. Suuret sankarit, kuten Zidane ja Eric Cantona, ovat olleet myös niitä pahimpia roistoja. Heidän vihansa leimahduksia muistellaan kuitenkin jälkikäteen naureskellen, viihteenä ja osana show’ta.

Ranskalaisena Ollivier Pourriol puolustaa kiihkeästi maanmiehiään. Ainoana täydellisenä roistona hän pitää saksalaista maalivahti Harald Schumacheria, joka tyrmättyään ranskalaisen hyökkääjä Patrick Battistonin EM-välierässä 1982 vitsaili maksavansa tarvittaessa tämän hammaslääkärikulut. Muut, jopa Heyselin stadionin katsomotragedian jälkeen Euroopan cupin voittoaan villisti juhlinut Platini, saavat sen sijaan synninpäästön.

Jalkapallon likaiset legendat on valitettavan suppea opus, kuin hotkaistava välipala keskellä kesäkiireitä. Sen seitsemän suomentajan armeija vaikuttaakin liialliselta. Esseiden sävy tuo mieleen filosofi Tuomas Nevanlinnan hengästyttävimmät kirjoitukset ja hän onkin yksi teoksen kääntäjistä.

Pourriolin halu nähdä jalkapallo älyllisenä menee joskus parodian puolelle. Näin tapahtuu esimerkiksi hänen kirjoittaessaan Zidanesta, joka kieltäytyi kommentoimasta Marco Materazzin tyrmäämistä medialle: ”Hiljaisuus ulotti hänen eleensä kaunopuheisuuden ikuisuuksiin.” (s. 20)

Pourriol sanailee lisäksi esimerkiksi Thierry Henryn ja Ranskan maajoukkueen tiedostamattomasta, aivan kuin kyseessä olisi peliin ilmeisesti ja elimellisesti kuuluva asia.

Kenties kyse on vain siitä, etten täysin ymmärrä ranskalaista kaunopuheisuutta ja tunteilua, vaikka pidänkin kovasti maan kirjallisuudesta. Pourriol on tosin juuri sellainen pariisilainen älykkö, joita muualla Ranskassa vihataan. Hehän mutkistavat asiat: ”Job valitti kohtaloaan Jumalalle, mutta Maradona ei pyytänyt mitään keneltäkään. Hän toimi.” (s. 34)

Kysymys moraalista

Jalkapallon likaiset legendat -kirja pohdiskelee moraalia. Albert Camus on sanonut: ”Sen vähän mitä moraalista tiedän olen oppinut teatterissa ja jalkapallostadionilla.” Joskus pakko voittaa johtaa houkutukseen tehdä väärin. Etua tavoitellaan näinkin, mitä kilpailemista vierastavat eivät ehkä ymmärrä.

Lisäksi väärin tekeminen on usein helppo tie historiankirjoihin. Mitä suurempi vääryys, niin sitä varmempi myöhempi kuuluisuus. Siksi jotkut huippujalkapalloilijatkin ovat valmiita rikkomaan sääntöjä.

Olen Ollivier Pourriolin kanssa samaa mieltä siitä, ettei videotarkistelu sovi lajiin. Hän julkaisi jalkapallokirjansa alun perin vuonna 2010, siis kauan ennen nykyistä VAR-tuomarointia. Hän ennustaa eräässä esseessään aivan oikein, että tällainen ehdotettu systeemi ”tekisi tarkkailusta ja rankaisemisesta automaattista, veisi jalkapallolta sen arvokkuuden. Sääntö ei ole luonnonlaki.” (s. 50)

Mitä olisi elämä – tai ainakaan ottelu – ilman mahdollisuutta pieneen luovaan huijaamiseen? Voittaminen rehellisesti on toki mahdollista, mutta ei todennäköistä, kuten Suomen maajoukkue on aikojen saatossa saanut huomata. Sitä paitsi: ”Joskushan sanotaan että jalkapalloilijat ovat vain isoja lapsia.” (s. 65)

On ikävä kuvitella viheriötä, jossa pieniä tai suuria koiruuksia ei enää sallita. Meidän pitäisi kyetä säilyttämään ymmärrys pelaajien ristiriitaisuuksista ja antaa heille anteeksi, luottaa järjestelmän kykyyn rangaista heitä tarpeeksi.

Voi kysyä, miksi Zidaneen, Maradonaan ja muihin urheilijaneroihin keskitytään Pourriolin kirjan kaltaisella yliampuvalla pakkomielteisyydellä? Eivätkö he vain tehneet työtään? Kyllä, mutta he olivat viheriöllä myös massiivisia persoonallisuuksia. Maradonaa kuvailtiin jumalalliseksi ja Éric Cantona oli Pourriolin mukaan surrealisti. Siksi tällaista filosofistakin analyysiä ymmärtää.