Ranskalainen kirjailija Louis-Ferdinand Céline (1894-1961) tunnetaan parhaiten romaanista Niin kauas kuin yötä riittää (1932, suom. 1966). Se käsittelee sotaakin, mutta ennen kaikkea filosofisesti olemassaolon ehtoja, mikä keskustelu Ranskassa ulottuu Blaise Pascalista Sartren kautta edelleen jatkuvaksi. Pari muutakin Célinen teosta on aiemmin suomennettu, mutta käsillä oleva pieni kertomus on erikoisuus vaiheittensa takia.

Célinen tuotantoa ei voi ymmärtää ilman tietoa miehen tiestä. Nuori pariisilainen änkeytyi vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan, haavoittui ja sai urhoollisuusmitaleita, seikkaili siirtomaissa ja Amerikassa, kouluttautui lääkäriksi tohtoroiden köyhiä kirottuja Pariisin esikaupungeissa. Kirjavat kokemukset sotien välisen ajan illuusiottomassa maailmassa sysäsivät kirjoittamaan ”Yön” ja sen jatkon Kuolema luotolla (1938).

Célinen antisemitismi ja fasismin-bolsevismin välillä huojuva seismografi ovat tuottaneet paljon puhetta. Esteettisesti on suurempi yksimielisyys, että hän ei kuulu mihinkään kirjalliseen suuntaan, mikä on yksinkertaistus: hän on selkeä naturalisti, jonka voima on pidäkkeettömässä kielessä viljellen ranskan laajoja slangivarantoja. Ihmeellistä on, että rujouden keskellä Céline luo kaikkein vaikuttavimmat kuvat. ”Yössä” on maailmankirjallisuuden paras romaanilopetus, ja kesken kaikenkin: ”Näin maailma pyörii uhkaavan ja äänettömän yön halki” (suomennos Jukka Mannerkorpi).

SOTA KUULUU niihin käsikirjoituksiin, jotka suin päin maanpakoon rynnännyt kirjailija jätti asuntoonsa, ja jotka hän kotiuduttuaan havaitsi varastetuiksi, kuten paljon muutakin kollabatöörin asunnosta. Hänen eikä leskenkään elinaikana niitä ei löytynyt. Vasta jälkimmäisen kuoltua 2019 esiin nousi 20 000 liuskaa, joista Sota julkaistiin 2022. Se oli siistimätön ja katkelmallinen työkappale, mutta juuri sellaisena mainio. Henkilönnimet vaihtuvat lennosta, kaikki se mikä kirjailijalla pyörii work in progressin aikana. Céline käyttää ajoin perinteiskerrontaa, kuten lukijoiden puhuttelua osoittaakseen tämän olevan fiktiota.

Tämä on itsenäinen kertomus, ei vielä romaani, vaikka kirjailija ilmoitti Kuolema luotolla -romaaninsa yhdeksi osaksi samannimisen tekstin. Aikarakenne ulottuu minän haavoittumisesta päähän ja käteen Flanderin rintamalla 1915 sekä sotasairaalassa vietettyihin viikkoihin, kunnes päähenkilö lähtee laivalla Englantiin. Tämä on totta, mutta mitä Ferdinandin mielessä ja ympäristöllä tapahtuu, siitä ei ole takeita. Koska ”sain sodan päähäni ja sinne se jäi”, sekin faktaa: Céline kärsi koko loppuikänsä helvetillisissä tykistökeskityksissä saadusta korvien ja aivojen huminasta, kroonisesta unettomuudesta ja päänsärystä. Hänellä oli konepaja päässä.

Kun ympärysvallat taistelevat saksalaisia piikkipäitä vastaan, rintama on kansainvälinen: ranskalainen kohtaa belgialaisia, englantilaisia, skotteja, irlantilaisia, intialaisia, arabeja, afrikkalaisia. Amerikkalaisia odotetaan ratkaisijoiksi. Kapakassa särvitään viinakset ja baarityttöjä kouritaan. Posetiivipianosta päähenkilö kuulee ensi kertaa ”Tipperaryn”, irlantilaisen marssin, jonka saksalaisetkin tuntevat.

Tragikoomisesti Ferdinand kuuluu menneen maailman aselajiin, ratsuväkeen. Ensimmäinen maailmansota oli viimeinen, jossa näitä kentaureja laajalti pantiin lihamyllyyn. Samoin se oli viimeinen kerta, kun sovellettiin herrasmiessääntöjä: Kronprinz käy englantilaisten esikunnassa pyytämässä Walesin prinssiltä tulitaukoa, jotta kaatuneet saadaan multiin.

ALKUKOMEUDESTA huolimatta kaikki ovat lopulta joko ruumiita tai vammoissaan rääsyyntyneitä: ”Minulla on kärpäsentoukkia käsivarsissa, näen ja tunnen niiden liikkuvan”. Kun soditaan belgialaisten mailla, näillä on kotiseutuylpeyttä. Brittiupseereihin mikään sodan kurjuus ei iske: lounaat maukkaat, komeat univormut, rähinäremmi ja komentokeppi. Sotasairaalan lääkäri, joka ei ole kirurgi, tahtoisi poistaa kirjan minän poskesta luodin, mutta se olisi menoa. Sota soi omassakin piirissä: upseerit tahtoisivat kyörätä haavoittuneet äkkiä takaisin juoksuhautoihin, ja toimistorotat etsivät syytä jakaa teloituskäskyjä.

Romaanin naiset ovat huorahtavia, paitsi ammattilaiset myös rintamakaupungin tarjoilijat ja sairaanhoitajat. Pahin on osastonhoitsu L’Espinasse, joka nauttii sadistisesti katetroinnista ja imee, kuolleitakin. Hän ei ole mikään sisar hento valkoinen, vaan mustahampainen vampyyri.

Roisissa rehellisyydessään teksti tehoaa paremmin kuin useimmat sankarisotaromaanit. Ajoittain se vaihtaa suuntaa transponoiden lyyrisiin aukkoihin, mikä on suurimman epiikan merkki: ”Mielikuvituksen puhuri puhalsi meidän kaikkien yli”.

Ville Keynäsin suomennos on asiallista, vaikkakaan ei alkutekstin mukaisesti kyllin revittelevää. Mutta kyllä muuten pelikortit ”merkitään”, ei ”ilmoiteta”.

Suomalaiset ovat perinteisesti sodan hartaita asiantuntijoita. Louis-Ferdinand Célinen pieni sotajuttu on hyvää harjoitusta nyt, kun Suomi on aktiivisesti pyrkimässä kaikkiin eurooppalaisiin sotiin.