Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Mikko Majander avaa Koiviston uraa ja merkitystä ensimmäinen työväen presidentti -näkökulmasta tässä Demokraatin haastattelussa.

Majander sanoo Koiviston elämänuran tietyllä tavalla täyttäneen työväenliikkeen suurta ideaalia, kun muistetaan tausta, mistä hän tuli.

– Aluksi vaatimattomat olosuhteet. Sitten siihen tulee sota, jossa hän rivimiehenä täyttää miehen paikan.

Mauno Koivisto on iltaopiskelija, joka sodan jälkeen vielä korkeimpaan oppiarvoon asti toteuttaa tätä ihannetta.

– On tietysti liikaa vaatia kaikilta ihmisiltä sen toteuttamista, mutta Mauno tavallaan teki sen alusta loppuun. Hän eli todeksi sen, mitä työväenliike on parhaimmillaan.

Koivisto teki sen opintojen, sivistyksen, tiedonjanon, rationaalisen maailmankuvan ja eettisen pohdinnan alueella.

Tämän vuoksi hän on nauttinut kunnioitusta paitsi työväenluokan sisällä, myös yli puoluerajojen.

– Että tehdään ja toimitaan, eikä vaan sanota, miten pitäisi tehdä. Koivisto toteutti sen omassa elämänkaaressaan.

Majanderin mielestä ei ole ihme, että Koivistoa on joskus kutsuttu filosofikuninkaaksi. Hänelle politiikan tekeminen oli sitä ”fundeerausta”.

– Jolloin hän pystyi yhdistämään yhteiskuntateorian, jossa hän oli akateemisesti oppinut, ja ideologisen ajattelun.

Koivistolla ne eivät olleet erillään käytännön politiikasta. Se oli hänen tapansa tehdä politiikkaa.

Majander muistaa Koiviston sanoneen, että hän on sosialisti, mutta hän ei ole marxilainen. Olennaista on, että hän oli läpi pohtinut nämä asiat.

– Hän otti tosissaan sen, että teoria pitää katsoa ja sitten itse miettiä, että mitä mieltä siitä on.

Koivistolle ei riittänyt, että luetaan ja päntätään päähän, ja sitten se on valmis. Hän tarkasteli aatteita kuin filosofi: pitää itse määrittää, mitä mieltä on.

Siihen sopii myös paljon puhuttu bernsteinilaisuus.

– On paneuduttu ja perehdytty myös teorian ulottuvuuksiin, mutta omilla jaloilla pitää kuitenkin seistä, eikä jonkun filosofin oppirakennelmien päällä.

Mauno Koivistoa on kutsuttu työväenliikeen Mannerheimiksi. Majander pitää vertausta yllättävän hyvänä.

Koivisto oli Mannerheimin tavoin riippumaton hahmo, ei selkeästi sidoksissa vain yhteen puolueeseen tai johonkin liikkeeseen, vaan oli nämä ylittävä hahmo.

– Ja vähän myyttinen hahmo, piti etäisyyttä myöskin, hän huomauttaa.

Molemmista löytyy samanlaisia elementtejä. Riippumattomuutta, jopa majesteetillisuutta. Ja tietysti karismaa.

Tämä oli omiaan luomaan myös jännitettä Koiviston ja puolueen (SDP) välille.

Mauno Koivistossa Majander näkee harvinaisen yhdistelmän älykköä ja kansanmiestä.

Poliittisen karisman ulottuvuus teki mahdolliseksi sen, että voi olla yhtäaikaa ylitse muiden ja koetaan kuitenkin kansan omaksi, yhdeksi meistä.

– Arvostus on kokonaispaketti, Majander kiteyttää.

Loppuun Mikko Majander vetää yhteen valtiomiehen elämänuran näin:

– Maan presidenttinä Mauno Koivisto toi Suomen kylmästä sodasta uuteen integroituneeseen Eurooppaan. Siinä oli valtava murros.

– Olen sanonut, että hän oli tässä mielessä viimeinen presidentti isolla peellä – majesteetillisessa merkityksessä. Presidenttien luonne muuttui hänen jälkeensä.

Sosialidemokratian kannalta on historiallista, että Koivisto oli ensimmäinen vasemmistosta noussut presidentti, jonka koko kansa kokee omakseen.

– Se kuvasti sitä murrosta, että Suomi oli muuttunut luonteeltaan – ihan riippumatta puoluekannasta – hyvin sosialidemokraattiseksi maaksi, joka hyväksyy sosialidemokratian peruselementit hyvinvointivaltiosta ja muusta, Majander sanoo.

Oli aivan luonnollista, että Mauno Koivisto voi olla todellinen koko kansan presidentti.

– Se on ehdottoman tärkeä ulottuvuus. Se ei ole puolueasia, vaan koko yhteiskunnan luonneasia. Koivisto symboloi mielestäni tätä, Majander päättää.

Mikko Majander on SDP:tä lähellä toimivan ajatushautomo Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja. (Kuva: Jari Soini)