Tänään julkaistun teoksen julkistamistilaisuudessa Hakaniemen kauppahallissa Hauvonen toteaa kirjansa tarkastelevan Koiviston presidenttikausia paneutumalla etenkin hallituksien muodostumiseen. Teoksen säväyttävän nimen taakse kätkeytyy Koiviston virastaan käymä poliittinen valtakamppailu.

1980-luvulla Hauvosen mukaan taistelussa korostui etenkin teollisuuden antama voimakas tuki Koiviston vastaiselle kampanjoinnille.

– Teollisuus tuki voimakkaasti Koiviston vastaista kampanjaa, etenkin 1982 käydyissä presidentinvaaleissa. Esimerkiksi Helsingin Sanomiin ostettiin koko sivun mainos, jossa varoitettiin Suomen kansaa valitsemasta sosialistia presidentiksi, Hauvonen kertoo.

– Vuonna 1986 solmittu ”kassakaappisopimus” kytkeytyy luonnollisesti seuraavan vuoden presidentinvaaleihin. Kyseessä oli puhdas kamppailu vallasta, jonka Väyrynen hävisi 10-0. Tämä selviää kaikista lähteistä, jopa Väyrysen oikeana kätenä toimineen Seppo Kääriäisen kirjoittamista.

Hauvosen teos on historiagrafinen tutkimus, jolle on ominaista pyrkiä etsimään eri muistelmien ja aikalaiskirjoitusten välistä kultaista keskilinjaa. Teoksessa ei ole käytetty ainuttakaan arkistolähdettä, vaan se pohjautuu ainoastaan ajankotaa käsitteleviin tutkimuksiin, muistelmateoksiin ja lehtien artikkeleihin.

Kirja on käynyt läpi anonyymin vertaisarvioinnin ja se on tieteellisen tutkimuksen kriteerit täyttävä esitys. Hauvonen myös muisti korostaa tilaisuudessa, ettei hänellä ole minkäänlaista poliittista sitoutumista, joka voisi vaikuttaa teoksen sisältöön.

Arvostus Koiviston toimintaan nousee silti esiin Hauvosen puheesta. Koiviston toimintaa 1990-luvun alussa arvostellut lehdistö saikin häneltä kyytiä etenkin käsiteltäessä Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiä.

– Koivistoa on arvosteltu passiivisuudestaan kovin sanoin. On muun muassa kuvailtu, että hänellä olisi ollut paikka jäädä historiaan voimakkaammin antamallaan tukea Viron itsenäistymispyrkimyksille.

Hauvonen korostaa, että presidentin virka on kyseisen kaltaisessa tilanteessa hyvin yksinäinen ja tuulinen paikka.

– Kun merellä on hätä, niin maalla on helppo olla viisas. Suomen johtavat ulkoministeriön ammattivirkamiehet hoitivat asiaa. Heillä oli varmasti parempi tieto asioista kuin lehdistöllä. Koiviston ja virkamiehien toiminnassa järki meni tunteen edelle, ja pelattiin varman päälle.

Koiviston suhdetta Esko Ahoon voidaan myös pitää omanlaisenaan. Alkuun Koivisto suhtautui nuoreen pääministeriin nuivasti, ajatellessaan tämän toimivan, jälleen kenenkäs muun kuin Paavo Väyrysen etäispäätteenä. Väyrynen yrittikin hajottaa Hauvosen mukaan Ahon hallitusta hartiavoimin.

– Ahon ja Koiviston yhteistyö muodostui lopulta hyväksi. Aho oli omapäinen, mutta arvosti ja kunnioitti presidentti Koivistoa.

Hauvosen teoksessa nousee voimakkaasti esiin myös Koiviston rooli parlamentaarisuuden palauttajana presidentti Urho Kekkosen valtakauden jälkeen.

– Koivisto kunnioitti syvästi valtiosääntöä ja pysyi omalla toimialueellaan. Hän ei vaikuttanut aktiivisesti esimerkiksi hallituksen talouspolitiikkaan, mutta kuitenkin antoi valtiovarainministeri Iiro Viinaselle sekä pääministeri Esko Aholle henkistä tukea.

Koiviston toiminnassa on nähtävissä selkeä ero verrattuna Kekkoseen. Kekkosen tyyliin kuului nimittää hallitus, jota hän sitten itse arvosteli suoraan kansan mieliksi. Hänen toiminta oli Hauvosen mielestä tältä osin varsin populistista.

Koiviston valtakautta voikin ymmärtää tarkastelemalla hetkeä, kun hänen taistelunsa presidenttiydestä toden teolla alkoi keväällä 1981. Tuolloin presidentti Kekkonen ja pääministeri Koivisto ajautuivat valtaoikeuskiistaan, ja Kekkonen painosti Koivistoa eroamaan. Koivisto kieltäytyi, eikä hajottanut hallitusta.

Kansansuosio lähti huimaan nosteeseen. Fundeeraajana ja vähäpuheisena miehenä tunnettu Koivisto oli paaluttanut maahan sen perustuksen, josta hänen presidenttikautensa muistetaan.