– Kyse ei ole lukkojen pitävyydestä. Ei esimerkiksi muistisairas henkilö kodistaan ”karkaa”, hän lähtee hoitamaan asioita, mutta unohtaa kenties kesken kaiken minne on matkalla eikä enää löydä takaisin.

– Asiassa kysytään ennen kaikkea oikeanlaisia tukitoimia ja asumisratkaisuja, joilla turvataan muistisairaille ihmisille turvallinen arki. Aivan liian moni muistisairas joutuu sinnittelemään asunnossa, jossa hänen avuntarvettaan ei pystytä täyttämään. “Karkaamisesta” puhumisen sijasta ajatukset tulee kääntää siihen, onko asuminen, hoito ja hoiva oikein järjestetty, onko apuvälineitä hyödynnetty ja onko asumisyhteisössä henkilökuntaa riittävästi.

Mäkisalo-Ropponen muistuttaa, että jokaisella on oikeus olla omassa kodissaan niin kauan kuin se inhimillisesti ottaen on paras vaihtoehto.

Kotona asumista voidaan hänen mukaansa pidentää monilla apukeinoilla ja -välineillä, mutta valitettavasti niitä käytetään edelleen liian vähän. Sairauden alkuvaiheessa henkilön kanssa pitääkin aina keskustella, millaisia apuvälineitä hän haluaa sairauden myöhemmässä vaiheessa käytettävän.

Toisaalta tietyssä sairauden vaiheessa, erityisesti yksin asuvien muistisairaiden kohdalla, tullaan tilanteeseen, ettei oma koti ole enää paras paikka. Silloin jokaiselle pitäisi löytyä uusi koti yhteisökodista, ei laitoksesta.

­ – Yhteisökodissa pitää olla mahdollisuus elää mahdollisimman oman näköistä elämää, johon kuuluu myös ulkoilu, harrastaminen, kodin ulkopuolella käyminen jne. Yhteisökoti ei saa tuntua “vankilalta”. Tarvitaan riittävästi henkilökuntaa, että yhteisökotiin saadaan kodin tunnelma.

Mäkisalo-Ropponen korostaa, että myös ihmisten asenteissa tarvitaan muutoksia.

– Meillä on liikaa puuttumattomuuden kulttuuria ja sitä, että ei kysytä voinko auttaa. Muistiliittoon on tullut viestejä esimerkiksi siitä, että muistisairas on lähtenyt kesävaatteita talvella ulos vilkkaassa taajamassa keskellä päivää. Hän saattaa kävellä siellä pitkäänkin, eikä kukaan mene auttamaan. Tämä on johtanut jopa kuolemantapauksiin.

– Kyllä kaikkien meidän olisi syytä aukaista silmämme. Taksiautoilijoille voi monessa paikassa antaa kiitoksia siitä, että he tarkkailevat näitä tilanteita ja ilmoittavat esimerkiksi hätäkeskukseen. Tämänkin takia on kurjaa, jos tulevaisuudessa taksiautoilijana voi olla kuka tahansa.

Vaikka muistisairaiden ihmisten eksymisiä voidaan hänen mukaansa vähentää, ei tilanteita voida kokonaan estää syntymästä. Paljon voidaan kuitenkin tehdä.

– Yleistä tietoisuutta olisi lisättävä, asenteiden olisi muututtava lähimmäisestä välittämisen suuntaan, kotihoitoon saatava lisää resursseja, apuvälineitä otettava käyttöön sairauden alkuvaiheesta alkaen sekä yhteisökoteja, joissa on riittävästi henkilökuntaa, on rakennettava lisää.