– Ehkä se [ryhmän jakautuminen] oli ainut mahdollinen tapa palauttaa ryhti perussuomalaisten toimintaa, Niikko myös arvioi.

Eurooppa-, kulttuuri-, ja urheiluministeri Sampo Terhon (sin.) hävittyä puheenjohtajavaalit europarlamentaarikko Jussi Halla-aholle 10.6.2017 perussuomalaisten puoluekokouksessa Jyväskylässä, sai puolue lähteä myös hallituksesta.

Sampo Terho ja Leena Meri onnittelevat puolueen uutta puheenjohtajaa Jussi Halla-ahoa (kesk.) perussuomalaisten puoluekokouksessa Jyväskylässä.

– Etsin pöydältä hotellin paperilehtiön ja kynän. Aloin raapustaa kannatuspuhetta Terholle. Se olisi samalla myös kiitospuhe Soinille kahdenkymmenenvuoden uurastuksesta.

Kokousta seuranneena maanantaina hallituskumppanit keskusta ja kokoomus ilmoittivat, ettei puolueilla ole edellytyksiä jatkaa yhteistyötä Halla-ahon johtaman PS:n kanssa.

– Pahin arvopohjaongelma oli kuulemma EU-asioiden kanssa – unionia emme olisi saaneet kritisoida poikkipuolisella sanalla, Niikko kirjoittaa.

– Olo oli kuin juoksijalla, joka oli täydessä vauhdissa törmännyt betoniseinään, hän kuvaili tuntemuksiaan hallituspestin päättymistä.

Perussuomalaisilla oli ryhmäkokous seuraavana tiistaina klo 13.

– Ketään ministereitä ei vain näkynyt ryhmähuoneessa. [Pentti] Oinosen paikka vieressäni oli tyhjä. Niin oli moni muukin. Paikoillaan istui lähinnä Halla-ahon tukijoita, Niikko kertaa.

Niikko kirjoittaa, että ryhmässä osattiin odottaa myrskyä ja loikkauksia, olihan Kari Kulmala kertonut jo tiistaiaamuna jättävänsä ryhmän.

– Tulivathan kaverit lopulta, jonossa ja ilmeettöminä. Useimmat eivät katsoneet meihin päinkään. Yksi kerrallaan he jättivät pöydälle lapun. Sitten Simon Elo julisti lakonisesti: Nämä 20 kansanedustajaa ovat eronneet tällä hetkellä tästä eduskuntaryhmästä.

– Tunteiden myrsky oli lauantaista lähtein ollut kuin kiihtyvä hurrikaani. Nyt en enää tiennyt, mitä ajatella. Äänet muuttuivat jotenkin etäisiksi, Niikko muistelee.

Hän kirjoittaa kysymyksien lentäneen kuin nuolien hänen päässään

– Miksi Soini toimi noin? Niinkö huono olen, että he näin katkeran keiton selkämme takana valmistivat?

Niikko kertoo pujotelleensa ryhmässä Soinin luokse. “Timo. Miksi minä en kelvannut mukaan?” Niikko kysyi omien sanojensa mukaan entiseltä puoluejohtajalta.

– Ei nyt. Katsotaan myöhemmin, Timo vastasi.

Niikko toteaa kirjassaan, ettei hän kuulunut valittuihin. Hän kuitenkin kertoi keskustelleensa Soinin alivaltiosihteeri Samuli Virtasen kanssa. Niikko kertoo, että kaksikolla oli ollut hyvät keskinäiset välit.

– Sain kuulla, että olin useasti toiminut omapäisesti. Milloin vastustanut moottoripyöräveroa tai moittinut hallituksen muita esityksiä. Miten kukaan voi kuuden vuoden ystävyyden ja yhteisten taisteluiden jälkeen toimia näin? Niikko kysyy.

Seuraavaan aamuun mennessä Niikko kuitenkin oli saanut omat ajatuksensa selkeytymään.

– Kaikkiaan 17 perussuomalaista pohti myös päivän tapahtumia. Edes ryhmäpuheenjohtaja Toimille [Kankaanniemi] ei kerrottu loikkauksesta mitään. Meitä ei katsottu heidän vertaisikseen. Seuraavana aamuna johtopäätös oli kirkas: hyvä, ettei katsottu. Ei perussuomalaista aatetta voi myydä kolmestakymmenestä hopearahasta.

– Tein lähes varman päätöksen: pysyä politiikassa ainakin vaalikauden loppuun. Ja pysyä puolueessa, jossa politiikan tekemisen aloitin.

Niikko paljastaa, että iltapäivällä hänen puhelimensa kuitenkin soi. Soittaja oli Simon Elo, joka kertoi, että Niikko pääsisi sittenkin heidän mukaansa.

– Enää en ollut menossa minnekään, Niikko kuitenkin päättää.

“Tosielämää. Korson kaduilta eduskunnan käytäville”, teoksen kannessa kuvataan kirjan sisältöä.

Lopullisen päätöksen Niikko kertoo tehneensä loppuviikosta ja asettuneensa sataprosenttisesti uuden puheenjohtajan taakse. Julkisuuteen hän toi asian puoluekokousta seuranneena perjantai-aamuna. Niikko kirjoittaa, että valinnanvaraakin olisi ollut. Kahdesta puolueesta sekä Uudesta vaihtoehdosta avattiin ovea. Hän ei kuitenkaan täsmennä, mistä muista puolueista häntä oli kyselty.

– Selvitin muun muassa sen, että aikaisemmin puolueesta rasismisyytösten vuoksi erotetut eivät pääsisi lainkaan takaisin puolueeseen. Toiseksi halusin varmistua siitä, ettei mitään flirttiä vihamieliseen suuntaan ryhmässämme sallittaisi jatkossakaan, hän kuvailee päätöstään edeltänyttä aikaa.

Niikko pohtii aihetta käsittelevässä luvussa vielä, että ystävyys politiikassa ja ystävyys elämässä ovat kaksi eri asiaa.

– Mutta on sitä tosielämänkin ystävyyttä löytynyt puolin ja toisin, Niikko kirjoittaa.

Esimerkeiksi hän nostaa muun muassa Anne Louhelaisen, Jari Lindströmin ja Jussi Niinistön, viimeksi mainittua hän kuvailee herrasmieheksi.

Timo Soinia kohtaan kirjassa esiintyy puolestaan ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta Niikko kuvaa Soinia isähahmokseen, joka muun muassa puhui miehen viisikymppisillä ja oli ollut innoittamassa Niikkoa politiikan tielle.

– Hän [Soini] oli ajoittain kuin isäni. Niin ainakin halusin tuntea, Niikko kirjoittaa.

Toisaalta Niikko kuvailee, kuinka Soinille ministerin salkku ajoi lopulta periaatteiden yli ja kuinka Soini kääntyi tuhoamaan liikettä, jota oli ollut rakentamassa kaksikymmentä vuotta.

– Soini oli tehnyt koko elämänsä töitä saadakseen puolueensa hallitusvastuuseen. Nyt hallituspaikan säilyttäminen alkoi mennä periaatteiden yli, Niikko kuvaa esimerkiksi Soinin toimintaa Kreikan tukipaketin ajoilta. Hän huomauttaa lisäksi, kuinka valinta ei ollut valitettavasti Soinille edes ainoa.

Niikko kertoo, että hän ja Soini keskustelivat hajoamisen jälkeen kahden kesken seuraavan kerran vasta helmikuussa 2018. Silloinkin tapaaminen kävi lyhyesti eduskunnan kuppilassa.

– Onko tässä pöydässä tilaa, voinko istua? Niikko kysyi tuolloin Soinilta.

– Kyllä siinä tilaa on, mutta etkö tule leimatuksi jos uskallat tulla samaan pöytään istumaan, Niikko kirjoittaa Soinin tokaissen nauruun hörähtäen.

– Siinä toinen uskova yritti osoittaa ystävällisyyttä toiselle saman Isän lapselle, mutta jää ei juuri sulanut. Puheenaiheita ei oikeastaan syntynyt. Ajattelin, että minä en lähde ainakaan kiviä heittelemään. Halusin kunnioittaa jokaista, sanoivat muut mitä tahansa, Niikko päättää.