Jos Kekkosen aikana piti olla hiljaa ja pienistäkin risahduksista kasvoi juhannuspommin kaltaisia skandaaleja, Suomesta on muutamassa vuosikymmenessä tullut maa, jossa ulkopolitiikasta pitää puhua isoin kirjaimin.

Oikeisto on viime päivät syyttänyt vasemmistoa passiivisuudesta Iranin tapahtumien edessä. Se, että vasemmistosta on otettu todistettavasti Iranin hallinnon väkivaltaan kantaa, ei ole oikeiston mukaan ollut riittävää.

Kannanottojen aktiivisuutta on suhteutettu Israelin Gaza-operaation aikaisiin vasemmiston ulostuloihin. Miksi Greta Thunberg ei parhaillaan tukipurjehdi kohti Irania? Miksi Helsingin kaduilla ei nähdä jättimäisiä teokraattisen islamistihallinnon vastaisia mielenilmauksia, oikeistosomessa kysytään.

Gaza on Gaza ja Iran on Iran. Molemmat ovat nostattaneet Suomessa poliittisia syytöksiä, jotka näyttäisivät liittyvän toisiinsa.

Mistä erikoinen jako voisi johtua?

Iranin teokraattinen hallinto, joka nousi valtaan vallankumouksen myötä vuonna 1979 edustaa shiiaislamia. Maahanmuuttoa vastustava oikeisto linkittää mielellään islamin ja vasemmiston. Äärimmillään vihervasemmistoa syytetään väestönvaihdon ajamisesta, salaliitosta, jonka päätteeksi Eurooppa ja Suomi hukkaisivat kristillisen kulttuuriperimänsä ja islamisoituisivat.

Vasemmistossa on vanhastaan puolustettu palestiinalaisia. Kun Israel lähentyi kuuden päivän sodan seurauksena Yhdysvaltoja, Neuvostoliitto valitsi kylmän sodan rintamalta puolekseen palestiinalaiset. Amerikkalaista imperialismia vastustanut vasemmistolainen opiskelijaliike seurasi perässä. Näin oikeistossa argumentoidaan.

Huoli siviileistä on varmasti aitoa niin Teheranissa kuin Gazassakin, mutta ulkopolitiikasta saa tarvittaessa myös astalon sisäpoliittisiin rähinöihin.

Muutoksista huolimatta jokin on pysynyt suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa Kekkosen ajoista saakka ennallaan. Ulkopolitiikasta pitäisi olla yhtä, oikeaa mieltä. Erimielisyyttä ja sävyeroja siedetään huonosti. Mutta nyt ne saa sanoa ääneen.