Syksyllä 2013 sain harva se viikko taloustoimittajana kovasanaista kritiikkiä kokoomuksen ykköskaartilta. Tai, sanotaan suoraan: henkilöön käyviä, rumia haukkuja, joissa epäiltiin ymmärrystäni, ammattitaitoani ja myös energiamarkkinoiden tilannetajuani. Russofobiaakin sairastin, kuulemma.

Olin tuolloin pikkupomona Taloussanomissa, ja siellä minä ja alaiseni irvailimme kokoomuslaisten kuumeiselle halulle hankkia Suomeen venäläinen ydinvoimala.

Samat ihmiset eivät suurin surminkaan kehtaisi ajaa venäläisellä autolla, mutta Venäjän valtion ydinaseyhtiön voimala oli heidän mielestään parasta ja hienointa ikinä. Ja ennen kaikkea sitä Suomi nyt tarvitsi.

Jopa sen jälkeen, kun Venäjä oli hyökännyt Krimille, kokoomuslaisten Rosatom-lobbaus jatkui yhä voimakkaampana. Fennovoiman lupapäätöksistä äänestettäessä se rintama pysyi tiukasti Kremlin atomiväen tukena.

Fortumin Venäjä-riskien kasvattamista ihmetelleet taloustoimittajat saivat lähes kaikilta puolueilta kuulla olevansa tyhmiä, tietämättömiä ja arkajalkoja.

Kummallisuuksiakin nähtiin.

Putinin propagandakoneen osaksi myyty jääkiekkojoukkue Jokerit jakoi kokoomusvaikuttajien kautta vapaalippuja muun muassa kadettikoululaisille ja Merisotakoulun oppilaille, jotta saisi tulevista upseereista kanta-asiakkaita, ja ehkä tiedot venäläisiin asiakasrekistereihinsä.

Kun tästä markkinointitavasta kysyi kokoomuslaiselta jokeriväeltä, vastaukseksi tuli naureskelua ja foliohattu-vitsejä. (HIFK:n kannattajilta kuuli kyllä värikkäitä mielipiteitä asiasta.)

NÄIDEN RINNALLA vallankahvasta pudonneen ja kauemmas politiikan pistoraiteille siirretyn Paavo Lipposen (sd.) aiempi päätös lähteä kaasuputkikonsultiksi ei ollut meille toimittajille näin iso ideologinen yllätys.

Se yksi demari sieltä Saksasta lähti ensin, ja meidän Saksan-fanit painoivat perässä – eikä Schröderin kotimaahansa lobbaamalla kaasuputkella näyttänyt olevan mitään suoraa kytkentää Suomen omiin energiaratkaisuihin.

Juuri ennen Lipposen Nord Stream -pestin julkistusta 2008 Venäjä oli sotinut Georgiaa vastaan, mutta Lipponen tiedettiin pragmaattiseksi ihmiseksi.

Arvelimme tuolloin, että hänen motiivinsa oli Occamin partaveitsen periaatteella se kaikkein yksinkertaisin vaihtoehto: halu varmistaa eläkepäiviksi hyvä toimeentulo. Raha, edes Putinin perstaskusta tuleva, ei aina haise – vaikka pitäisi.

Ei se tuntunut haisevan Esko Ahollekaan, joka vuonna 2016 poisti huhutut rahavaikeutensa lähtemällä Putinin Sberbank-pankin hallintoon.

Tosin siellä ollessaan hän ilmeisesti hääräsi myös pääministeri Juha Sipilän (kesk) epävirallisena neuvonantajana ihan päivänpolitiikankin kysymyksissä.

Joten teknisesti Sberbankilla oli tarvittaessa käytössään avoin kanava Suomen johtoon, ja tätä me toimittajat ihmettelimme yleisesti keskustalaisille. Turhaan.

LISTAA VENÄJÄN hyväksi suhmuroineista puolueista ja vaikuttajista voisi jatkaa loputtomiin. Toki siihen voisi lisätä perussuomalaisten vahvat Kiina-kytkökset, joissa ennen korona-aikaa tuntui näkyvän täysin samaa naiiviutta tai oman hyödyn tavoittelua.

Tätä 2010-luvun ajanjaksoa, luultavasti Saksasta meille tarttunutta toiveikasta mantraa ”luotan Venäjän kehittymiseen” pitää nyt puida yhteiskunnallisen tutkimuksen keinoin, objektiivisesti.

Miksi niin moni suomalainen vaikuttaja, puoluekannasta riippumatta, halusi olla piittaamatta Venäjän luisumisesta kohti totalitarismia?

Se, että näin ajateltiin muuallakin Keski-Euroopassa, on yksi selitys, mutta sekin on analysoitava.

Päätyikö Saksa tälle kannalle rauhantahtoisuuttaan, vai omien taloudellisten etujensa ja ahneiden Venäjä-investointihalujensa takia?

Samalla vastapainoksi pitää kysyä rehellisesti, tekivätkö Kremlin rahapatojen ääreen päässeet suomalaiset jotain peruuttamatonta vahinkoa isänmaalleen?

Jättikö Suomi maanpuolustuksensa hoitamatta, sitoiko Suomi energiaratkaisunsa Venäjän oikkujen varaan?

Mielestäni vastaus kaikkiin edellä mainittuihin turvallisuuskysymyksiin on ei.

Suomi toimi näissä viisaasti, lukuisten politiikan ja yritysmaailman ihmisten Venäjä-opportunismista huolimatta.

Omien havaintojeni mukaan päättäjissä ja yhteiskunnan johdossa (vasemmalta oikealle asti) oli ja on riittävästi aitoa Venäjä-asiantuntemusta.

Kiitos tästä kuuluu ulkopolitiikan tutkijoille ja sotilaille, joilta jopa me toimittajat saimme hyvin inhorealistisia arvioita Venäjän kehityksestä ja tilasta.

Jos joku poliitikko ei halunnut näihin uskoa, siitä he voivat moittia vain itseään: tietoa kyllä oli jaossa runsaasti. Ja tällaiset virheet voisi nyt mainiosti myöntää.

MITEN TÄMÄN NOLON lähimenneisyyden puiminen pitäisi parhaiten hoitaa?

Ristiinnaulitsemista, kenttätuomioistuimia ja ihmisten henkilökohtaista piinaamista en kaipaa – mutta kattavia tutkimushankkeita, laajoja seminaareja ja uutta avointa julkista keskustelua tuosta taloudellis-moraalisen itsepetoksen ajasta pitää ehdottomasti käydä ja tehdä.

Kekkoslaisen suomettumisen, KGB- ja YYA-ajan laaja julkinen perkaus jäi meiltä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tekemättä, osin ehkä siksi että tuon ajan keskeiset vaikuttajat olivat vielä aktiivielämässä ja kansakunnan kaapin päällä.

Tästä vaikeneminen osoittautui näin jälkeenpäin ajatellen meille moraalisesti huonoksi ratkaisuksi.

Kulttuuri ja taidekin voisivat tässä nyt auttaa. Minulle riittäisi aluksi sekin, että esimerkiksi Eduskunta-sarjallaan kipeitä aiheita puineet näytelmäkirjailijat Susanna Kuparinen ja Jari Hanska tekisivät teatteriproduktion 2000-luvun uussuomettumisen ja rahanahneuden koko kuvasta.

Olisipa sen nimi ”Lustraatio”, ”Tilinteko” tai mikä klikkiotsikko tahansa, menisin kyllä katsomaan.

OLEN VARMA, että valtaosa meistä historiasta kiinnostuneista suomalaisista haluaa vilpittömästi ilman tuomitsemista kuulla, miksi osa päättäjistä toimi niin kuin toimi . Ja mitä he ajattelevat tekemisistään nyt, kun Venäjä on riisunut naamionsa.

Kyselin näistä eettis-moraalisista näkemyksistä tällä viikolla eri tutkijoilta ja muun muassa Paavo Lipposelta.

Lipponen ilmoitti pitävänsä kysymyksiäni asiattomina (asenteellisina), ja kertoi kohteliaasti sähköpostitse, ettei aio vastata niihin.

Samantapaisesti on väistellyt myös Esko Aho, kun häneltä olen kasvokkain näitä motiiveja tiedustellut.

Tällainen vaikeneminen ei auta Suomelle tärkeää menneisyyden ymmärtämistä. Pienenä kansakuntana meidän täytyy käsitellä lähihistorian sokeita hetkiä avoimesti.

Muuten päättäjämme tekevät samoja virheitä uudelleen heti seuraavassa käänteessä: joko Kiina-riippuvuutemme kanssa, tai presidentti Donald Trumpin mahdollisen toisen virkakauden aikana. Tilaisuuksia hyväuskoiseen luottavaisuuteen ja hölmöilyyn tulee joka vuosikymmenellä.

Juttua muokattu klo 14:10. Lisätty “asenteellisuuden” määritelmä Lipposen kommenttiin.