Romanttinen komedia lukeutuu elokuvan niihin lajityyppeihin, joille katsoja on valmis antamaan paljon anteeksi. Ideoitakaan ei tarvitse olla monta, yksikin voi riittää, jos se on kantava. Päälle vetävä toteutus plus jännitteinen pääpari ja avot, vaikkei juttua voisikaan ottaa tosissaan.

Käsikirjoittaja Pekko Pesonen koettaa ammentaa genren syvimmistä pohjavireistä: eri paria olevan nuoren miehen ja naisen kohtaamisesta. Ajantasaisuutta tuovat tarinaan ympätyt blogit, vlogit ja hashtagit – ellet tiedä mitä ne ovat, et varmasti haluakaan nähdä tätä elokuvaa. Lopussa palataan taas perinteiseen: tulee moraalinen opetus, halusit sitä tai et.

Minka Kuustonen näyttelee kolmeakymmentä lähestyvää lifestyle-bloggaajaa “Marja Auroraa”, joka häpeää nimeään (Pirjo) ja teeskentelee muuta kuin on. Muotihepenet, poseeraukset ja päivitykset peittelevät vain lähestyvää henkilökohtaista konkurssia. Luulotautinen Pirjo on aikamme kuva: minäkeskeinen wanna-be-something, vastuuton seurapiirityrkky, joka hamuaa sitä mitä muillakin hänen mielestään on.

Voisiko vaurauttaan peittelevä Olavi, muusikko-näyttelijä Olavi Uusivirran yhtäläisen kömpelö hahmotus, pelastaa Pirjon vanhempiensa hoteista ja velkavankeudesta? Jo ensitreffit menevät mönkään tavalla, jota tapahtuu vain huonoissa elokuvissa. Mutta siitä viis, kun suhdetta ajetaan sisään kuin käärmettä pyssyyn. Mikään ei voisi tuntua yhdentekevämmältä.

Eri paria. Olavi ja Pirjo (Olavi Uusivirta ja Minka Kuustonen) tahtovat tykätä.

 

Onnenonkija (2016) on Ville Jankerin toinen ohjaustyö, komedia, joka ei naurata, ja romanssi, jossa ei liiku tunteita.

En pitänyt Mikko Rimmisen menestysopuksen elokuvasovituksesta Pussikaljaelokuva (2011). Silti odotukset olivat korkeammalla. Ehkä luulin, että Jankeri jatkaa debyyttinsä kauniista loppukuvasta Linnunlaulun sillalta. Mutta hän jatkaakin sen vaivaannuttavimmista kliseistä ja kärrää ne Turkuun.

Talvivaara-eepos Jättiläisen (2016) nähneet tietävät, että Pekko Pesonen on tekijämiehiä. Ei siis ole siitä kiinni, etteikö hän osaisi. Pesonen on puhunut avoimesti kotimaisen tuotantojärjestelmän ja käsikirjoitusten ongelmista. Jos rahaa ja aikaa ei suoda riittävästi, jälki on sen mukaista. Silti tällaisia huitaisuja ei pitäisi päästää tuotantoon. Pikavoittoja voi tulla, mutta suuressa kuvassa häviäjiä ovat kotimainen elokuva ja yleisö.

Onnenonkijassa ei ole minkäänlaista koukkua eikä draivia, ei oivalluksen häivääkään. Jankerin ohjaus on yhtä latteaa, pinnallista ja rytmillisesti mielenkiinnotonta kuin Pussikaljaelokuvan aikoihin. Näyttelijät ovat aivan hukassa ja hämilliset roolit suurin piirtein vähä-älyisen oloisia. Onko tämän tarkoitus kuvastaa heidän keskenkasvuisuuttaan?

Jopa Taneli Mäkelän ja Pirkko Hämäläisen kaltaiset konkarit hukataan tyhmentävän ruokapöytäjutustelun tyhjänpanteiksi. Mihin Pamela Tolaa ja Emmi Parviaista edes tarvittiin?

Ilmeisesti komedia haluaisi olla satiirisempi kuin se on. Se ei onnistu, koska Pirjosta muotoillaan mieluummin köyhää tyttö rukkaa kuin ahneutensa sokaisemaa pyrkyriä. Äveriään paperisuvun kapinalliselle perilliselle Olaville, nuorelle Wahlroosille, rakenneltua duunarihabitusta ja maailmanparantajan eetosta taas uskoisi paremmin, ellei tämä ihastuisi päätä pähkää tyhjäpäiseen hempsankeikkaan, joka edustaa kaikkea sitä mitä Olavi sanojensa mukaan halveksuu.

Molemmat vaikuttavat teeskentelijöiltä, joiden elämänvalheita pitäisi ivata. Nyt kumpaakin suitaan myötäkarvaan.