Pehkonen on antanut kaikkensa tuon hämmenyksen tunteen välittämiseen.

Myös koko  Zellerin näytelmä antaa lopussa parastaan. Päähenkilö  joutuu luopumaan, vaikkei millään tohtisi antaa periksi. Mieli potkii kaikkea vastaan, mutta ymmärrys ei enää kerro, miksi.

Pitkäksi venyvä alkukevennys

Harmi, että Isä-näytelmän alku oli paljon hankalampi. Zellerin teksti ja Milko Lehdon ohjaus eivät koko ensimmäisellä puoliskolla onnistu naulitsemaan ajatuksia siihen, mitä tapahtuu todella. Millaisen sekaannuksen vallassa  aivoissa eteenpäin hivuttautuvan muistisairauden kanssa kamppaileva ja sen kieltävä ikämies Arne on? Mitä hänen aika neuvottomana näyttäytyvän tyttärensä päässä liikkuu?

Zeller ja ohjaaja kyllä hämmentävät katsomoa aika ovelasti nostamalla näyttämölle henkilöitä ja tilanteita, jotka elävät vain Arnen alzheimerin koettelemissa aivoissa. Alussa ne tulevat niin varoittamatta, että katsojallakin on konseptit seota: miksi tytär näyttää nyt erilaiselta kuin edellisessä kohtauksessa, kuka tuokin hemmo tuossa nyt sitten on…? Näin kaiketi tapahtuu myös muistisairaan mielessä, kun ihmisten tunnistaminen käy ensin epävarmaksi ja lopulta ylivoimaiseksi.

On kai jotenkin oireellista, että esityksen alkupuolella juuri nämä sekaannukset tuntuvat perustelluimmilta valinnoilta. Hahmoaan muuttavat ihmiset, paikkaansa vaihtavat mööpelit, sekoittuva aika pitävät jännitteen päällä. Paljon hatarammalla pohjalla ollaan siinä, että näytelmää pyritään niin kovasti vääntämään komediaksi. Lopputulos on, että jämähdetään päämäärättömästi kahden tyylilajin väliin: tehdäkö lempeää komediaa muistisairaudesta vai koskettavaa draamaa perheyhteyttä koettelevasta häiriötilasta. Ei  siinä tahdo syntyä kuin vähän lepsua tilannekomediaa, kun Arne sekoilee sekä asioissa että ihmisissä ja käyttäytyy milloin itsepäisesti, milloin pikkuhävyttömästi. Jari Pehkonenkin tyytyy roolissaan vielä tässä vaiheessa mennä hessuttelemaan vanhan ukon elkein ja muikein ilmein.

Kaikki dementikon tai alzheimer-potilaan lähipiirissä eläneet tietävät, että muistisairaus voi alkuu aiheuttaa tahattoman koomisia tilanteita, mutta  sairauden edetessä ja yhteyden todellisuuteen hiipuessa huvittuneisuus muuttuu aika pian surumielisyydeksi. Joskus ehkä myös sellaiseksi turhautuneeksi voimattomuudeksi, jonka kanssa Arnen tytär Anne (Vuokko Hovatta) kamppailee. Tai jopa aggressioksi, joka taas nousee Annen miehen Patrikin (Heikki Sankari) mielessä.

Pasilan esityksen koomistava vire olisi kannattanut jättää vain alkukevennykseksi. Nyt se venähtää vähän pitkäksi.

Todellisuus katoaa –  ja löytyy

Väliajan jälkeen näytelmä joka tapauksessa saa aiheestaan vahvemman otteen. Sairauden tunnusmerkit traagistuvat, Arnen kamppailu inhottavan peräänantamatonta vastustajaa vastaan ei näyttäydy enää lapsenomaiselta höseltämiseltä – tosi on kyseessä.

Zeller ei kuitenkaan ole kirjoittanut näytelmänsä loppuliukua täysveriseksi nyyhkytragediaksi sen enempää kuin sovinnaiseksi ”tämä nyt oli kaikille paras ratkaisu” -finaaliksi. Arne joutuu/pääsee hoitokotiin, tytär päästää irti syyllisyydentunteistaan… Valtakunnassa kaikki ei ole hyvin tai ainakaan niin kuin ennen, jolloin kaikki oli hyvin.  Mutta ei enää niin huonostikaan kuin siinä vaiheessa, jolloin ikämies oli tyttärensä kotihoidossa henkisesti tyhjän päällä ja jopa vävynsä uhkailema.

Milko Lehto kuvaa vääjäämättömän, todellisuuskontaktien lopullisen katkeamisen hyvin liikuttavasti, mutta tyylikkään paisuttelemattomasti.

Vuokko Hovattakin löytää loppua kohti Anne-tyttäreen lisää sävyjä ja särmiä. Pehkosen näytteleminen on finaalissa kerrassaan komeaa katsottavaa: hassahtaneisuus on muuttunut peloksi ja vihaksi ja lopulta antautumiseksi.  Elämä jatkuu, mutta puolinaisena, muissa maailmoissa.