Kokoomus lähtee nyt vapun jälkeen kasaamaan hallitusohjelmaa haluamalleen ykkösvaihtoehdolle, PS-KD-RKP -pohjalle.

Puolueita sopii onnitella ainutkertaisen yhdistelmän syntymisestä. Näin oikeistolaista ja samalla populistis-konservatiivista comboa ei sodanjälkeisessä Suomessa ole kertaakaan kokeiltu. Suuri osa äänestäjistä näytti haluavan nimenomaan tätä, joten nyt nähdään toimiiko malli.

UUDELLA hallituspohjalla olisi tukenaan pieni mutta riittävä enemmistö eduskunnasta. Edellyttäen siis, että jokaisessa mahdollisessa äänestyksessä kaikkien puolueiden edustajat pysyvät ryhmänsä takana.

Nyt tällaisesta ei liene vähään aikaan pelkoa. Kokoomus on ryhmäkuriltaan Suomen tiukimmin kontrolloituja puolueita, joten se ainakin saa pidettyä omat rivinsä helposti kasassa.

Kristillisdemokraatit eivät edes vaikeina aikoina ryhdy tämän hallituksen juudaksiksi. KD:lla on oikeistokabinetissa vain voitettavaa, varsinkin jos puolue saa sellaisen ei-ideologisen ministeripestin, jossa Sari Essayahin kokemus ja ahkeruus pääsevät oikeuksiinsa.

Pieni aatteellisen kahtiajaon riski on RKP:ssa, mutta perinteisesti puolueen voi luottaa pysyvän sovitusti hallituksen tukena. Puolue osaa puida kiistansa elegantisti keskenään ja käyttää jo etukäteen hallituksen sisällä vaa’ankieliasemaansa.

OPETTELEMISTA on vähintään yhtä paljon myös entisillä hallituspuolueilla. Oppositioon meno ja siellä oleminen vaatii ministeriautolaisilta uudenlaista asennoitumista.

Etenkin demarien on kansanedustajamäärän kasvusta huolimatta kyettävä tulevana kesänä itsekriittiseen analyysiin: mitä politiikassa pitää vastedes tehdä kannattajien hyväksi vielä paremmin, ja miten puolueen toimintatapoja pitää päivittää raskaan pääministerivastuun jälkeen.

Uusi kansanedustaja Joona Räsänen tätä asiaa jo tuoreeltaan vaalien jälkeen raapaisikin vähän blogissaan.

Vasemmistoliiton äänenkannattaja Kansan Uutiset teki oman puolueensa vaalitappiosta tyynen viileän tilinpäätöksen, jota voi pitää malliesimerkkinä mille tahansa puolueelle tarpeellisesta, arvokkaasta itsereflektiosta.

ERITYISESTI toivon, että tulevan hallitus- ja oppositiokauden politiikanteossa korostuisivat aiempaa enemmän älyllinen rehellisyys ja käytöstapojen arvostus.

Jos hallitus, olkoonpa se ideologisesti muille kuinka epämieluisa tahansa, esittää jotain järkevää ja tarpeellista ratkaisua, sitä pitää osata oppositiostakin tukea ilman “väärin sammutettu” -jupinoita.

Viime keväänä hallituksen päätös Nato-jäsenyyden hakemisesta oli tällainen harvinainen tapaus, josta tuoreeltaan kuului hyvin vähän opposition saivartelua.

Samaa pitää voida odottaa myös nyt. Omien arvojen puolesta on osattava taistella sitkeästi, puhtain keinoin ja aitoja vaihtoehtoja tarjoten.

Ei henkilöönkäyvästi räksyttäen, pöyristellen tai tahallisilla väärinymmärryksillä räyhäten, kuten tänä talvena ja keväällä oppositiosta liian usein nähtiin.

Poliittisen vastustajankin hyviä ideoita voi kehua, tinkimättä omista tavoitteistaan – niin hallituksessa kuin oppositiossakin. Molempien pitää osata kunnioittaa toistensa edustajia ihmisinä ja vaatia samaa myös kannattajiltaan.

Jos jompikumpi ei tähän pysty, se halvaannuttaa suomalaista politiikkaa ja syö sekä hallituksen että eduskunnan arvovaltaa.

Siihen meillä ei ole tällaisena sodan ja taantumapelkojen vuonna 2023 varaa.