Elämän kiertokulkua, fantasiaa ja rokkirupeamaa fuusioiva ranskalaisvisionääri Philippe Quesnen teatteri-installaatio toteuttaa tuon mielttömältä kuulostavan idean. Lumoavasti. Ja vieläpä niin tehokkaasti, että viimeiseksi vartiksi jää aikaa tyhjäkäynnille.

Ikkuna tuntemattomaan

Jo kolmatta kertaa Tampereen Teatterikesäsässä vieraileva Quesne on taustaltaa visualisoija, nuorempana hän on muun muassa lavastanut  teatteriesityksiä, oopperoita ja tehnyt näyttelyarkkitehtuuria. Tällä vuosituhannella hänestä on tullut  yksi eurooppalaisen visuaalisen teatterin tiennäyttäjistä, jonka monet työt kiertävät koko ajan eri maiden teattereissa ja festivaaleilla. Esimerkiksi Quesnen Vivarium Studiolle viime vuosikymmenellä tekemät ja myös Teatterikesässä  vierailleet esitykset ”L’effet de Serge” ja ”La Mélancolie des dragons” ovat yhä kiertueohjelmistossa.

Quesne on aiemmissakin tykännut ujuttautua outoihin maailmoihin ja mikroksmoksiin. Nyt mentiin pintaa syvemmälle, kontiaisten tunneleihin ja kotikoloihin, joissa niiden maanalainen elämä näyttäytyi  koko yksinkertaisuudessaan. Näimme niin kuoleman (ja jopa elvytysyrityksen), synnytyksen, parittelun kuin väkivaltaisen konfliktikin. Tällaista myyränelämää nyt on voinut tiirata Avarassa luonnossakin, mutta ei kontiaisten salaisia rituaaleja kilvanajoineen ja rockin runttauksineen.

Quesnen ja puvustajiensa luomat kontiaishahmot olivat todellisia katseenvangitsijoita. Niiden touhuja seurasi herkeämättä ja riemuissaan, vaikka ne eivät olisi paljon mitään touhunnetkaan. Jo pelkkä vartin mittainen intro, jossa otukset tunkeutuivat ”maan” (eli pahviseinien) läpi uuteen koloon, rakensivat tunnelin ja asettuivat taloksi, oli kiehtova näytelmä, vaikka kaikki tapahtui verkkaisesti ja vaikeasti – ihmisenkokoiset kontiaiset eivät nääs ole maailman ketterintä faunaa.

Kun kontiaiselämän kulminaatiopisteet oli saatu läpikäydyksi, elukat alkoivat yhä tiiviimmin hakeutua instrumenttikioskinsa äärelle, jonne olivat jo alusta alkaen tuntenee vetoa. Esityksen loppupuoli sujuikin koko ajan raskaammaksi käyvän rockin jyystännän parissa. Osa seitsemästä otuksesta soitti yksi veteli korkeaa sopraanoa, ja pari tanssi kuin transsissa.

Varsinkin ilman fyysistä kosketusta soitettava, käsien liikkeisiin antenneillaan reagoiva theremin-soitin loi näyttämölle psykedeelisen tunnelman, jota ehkä vähän turhaan alleviivattiin samanhenkisillä videokuvituksilla.

Maaginen maisema

Vaikka Kontiaisten yön viimeinen vartti kävi hieman puuduttavaksi, jätti esitys otteseensa pitkäksi aikaa. Mahtikokoisten mönkijöiden hääräilyssä oli jotain mystistä ja vähän uhkaavaakin. Toisaalta ne kömpelyydessään ja epäsuhtaisessa koossaan olivat hyvin puoleensavetäviä.

Myös kontiaisten kiihtyvällä intensiteetillä veivaama musiikki jäi päähän, vaikka mitenkään hittihakuista soitanta ei ollut (poikkeuksena ehkä menehtyneen  maanalaisen toverin muistoksi soinut Brelin ”Ne me quitte pas” – aivan huumaava veto!). Quesnen lavastuskaan ei teknisesti ollut paljon vanhanaikaista pahvikulissiviritelmää kummoisempi, mutta näyttämön kokonaisatmosfääri erilaisine rakennelmineen, hajotettavine seinineen, valospotteineen ja savuntuprahduksineen oli maagisen vangitseva.