Merisen sanoma on mediassa pelkistynyt muun muassa lauseiksi politiikka on sairasta ja eduskunta on sairas työyhteisö.

Merinen on myös palannut aiheeseen puhumalla eduskunnan tunkkaisuudesta ja vertaamalla työpaikkaansa metsästyskerhoon, jossa “vanhat jäärät” jumivat ikiaikaisissa “pinnallisissa työtavoissaan”.

Syyskaudella Merinen oli jonkin aikaa sairauslomalla ja kiinnitti tuolloin huomiota erityisesti sosiaali- ja terveysvaliokunnan, kauniisti sanottuna, hankalaan dynamiikkaan.

SAIRAUTEEN viittaaminen saa lisämerkityksiä, koska Merinen on psykoterapeuttina terveydenhuollon ammattilainen. Oletan, että hän puhuu sairaudesta enimmäkseen puhekielisesti ilman suoria viittauksia ICD-luokitukseen.

Mielestäni Merinen on yhtäaikaa sekä oikeassa että mahdollisesti myös väärässä. Mahdollisesti siksi, että en voi täysin tietää, mitä hän ajattelee. Oikeassa Merinen on työilmapiirin huonoudesta. Sana sairas on joskus käväissyt mielessä itsellänikin.

Eduskunta on hyvin erityinen työpaikka.

Kansa valitsee parlamentteihin edustajansa, jotka tavoittelevat hyvin monenlaisia ja keskenään ristiriitaisia päämääriä. Edustajat kuuluvat puolueisiin, joilla on omat suosikkieturyhmänsä.

POLIITTINEN vasemmisto on lähellä palkansaajaliikettä. Ennen puhuttiin työväenliikkeestä, jonka osia olivat puolueiden lisäksi monet yhteiskunnallista valtaa käyttävät tahot ammattiyhdistysliikkeestä urheiluseuroihin. Keskusta oli vanhastaan maailmanviljelijöiden ja talonpoikien puolue. Oikeistolla oli parhaimmat suhteet elinkeinoelämään ja niin edelleen.

Päälle tulevat historiasta juontuvat ideologiset erot, joiden perusteella poliitikot näkevät toisistaan poikkeavia unia täydellisestä yhteiskunnasta.

Parlamentti on länsimaisissa demokratioissa paikka, jossa nämä keskenään ristiriitaiset ihanteet ja tavoitteet sovitetaan toisiinsa ja ratkaistaan ilman fyysistä väkivaltaa. Kun valtasuhteet jaetaan vaaleissa ja hallitusneuvotteluissa, osa voittaa ja osa häviää. Mutta kukaan ei täysin voita tai häviä, kaikki tekevät kompromisseja.

Toisin kuin useimmilla työpaikoilla, eduskunnassa on tavallista, jopa suositeltavaa heittää kapuloita työtoverin rattaisiin. Joskus näin tehdään myös oman puolueen edustajille, koska valtaa, kuten saman vaalipiirin edustajanpaikkoja, puolueiden puheenjohtajuuksia ja suotuisaa julkisuutta on jaossa rajallinen määrä. Jos ryhtyy tavattoman kohteliaaksi ja väistää aina, on uhkana jäädä ikuiseksi kakkoseksi.

JOS äärimmäistä kilpailua haluaa medikalisoida, puhekielisesti ymmärretty “sairas meininki” on siis eduskunnassa perusasetus. Kampitus, ladun hiekottaminen ja ilkeämielisten huhujen levittäminen ovat osa poliitikon keinovalikoimaa.

Myönnän kärjistäväni, että pointti tulisi selväksi.

Tietysti edustajat osaavat myös käyttäytyä, olla toisilleen ihmisiä ja parhaimmillaan kampittaa sivistyneesti asiapohjalta. Hallituksen ja opposition poliitikot voivat istua kuppilassa kahvilla hyvässä hengessä, vaikka he hetki sitten vetivät toisiaan (metaforisesti) kuonoon kyselytunnilla. Kyse on myös roolileikistä ja pelistä, jossa on omat väljät sääntönsä. Tätä Demokraatti on käsitellyt muun muassa laajassa jutussaan eduskunnan kyselytunnista.

Jos Merinen on oikeassa, miksi hän on mielestäni yhtäaikaa myös väärässä?

Olen saanut vaikutelman, että hän arvioi eduskuntaa tavallisten työpaikkojen kriteereillä ja vaikuttaa unohtavan, että kyse on kamppailulajista, jossa käytetään äärimmäisinä keinoina myös painostusta, stressiä ja pahaa oloa. Asioita, jotka olisivat missä tahansa muussa työyhteisöissä ilmiselviä hälytysmerkkejä. Tavallaan ne ovat sitä eduskunnassakin, mutta minkäs teet.

PARLAMENTAARINEN demokratia pitää sisällään myös yhteiskunnan pimeää ainetta, joka toisenlaisissa olosuhteissa voisi johtaa suoraan toimintaan. Parlamentissa tuloksena voi olla vuorokausien jarrutuspuheet, valiokunta, joka istuu kellon ympäri. Julma ja leimaava puhe ja yksityisasioiden vuotaminen julkisuuteen maineen tahraamisen toivossa.

Jotkut voittavat, toiset häviävät. Toiset valitaan ja toiset jäävät rannalle. Joistakin tulee ministereitä ja puoluejohtajia, jotkut jäävät riviedustajiksi.

Merisen lisäksi eduskunnan ilmapiiriin ja toimintatapoihin on kiinnittänyt huomiota myös kokoomuksen Martin Paasi. Hänen raportoitiin hermostuneen sosiaali- ja terveysvaliokunnan kokouksessa, kun mikään ei edennyt. Näen Paasin ja Merisen kritiikissä yhdistävän tekijän. Molemmat ovat ensimmäisen kauden kansanedustajia.

KONKARIT ovat jo nähneet kaiken ja tottuneet. Ehkä he myös nukkuvat paremmin. Tämä ei tarkoita, että Merinen ja Paasi olivat väärässä, päinvastoin. Politiikka on rumimmillaan raakaa peliä, parhaimmillaan se on sivistynyttä vastustajien aikeiden tyhjäksi tekemistä, jossa vaalien alla toivotettava “kohtuullinen menestys” tarkoittaa korkeintaan kakkossijaa.

Toive vähemmän sairaasta työyhteisöstä on perusteltu. Totta kai olisi hyvä, jos esimerkiksi kyselytuntia katsovalle kansalaiselle tulisi eduskunnasta sivistynyt vaikutelma. Olisi parempi, jos matto vedettäisiin jalkojen alta niin kaunopuheisesti ja elegantisti, että pettymys sekoittuisi suorilta jaloiltaan kaatuvan poliitikon mielessä vastapuolen taidokkuuden ihailuun.

Myös likaiset temput voi tehdä tyylikkäästi. Sivistystä ei voi olla liikaa, varsinkaan nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa.