Olen ollut usein väärässä ennustaessani Venäjän ja Ukrainan sotatapahtumia. Tiedän Venäjästä ja Ukrainasta vaikka kuinka paljon, pienempiä faktoja, yksityiskohtia ja yleisiä suuria linjoja. Olen asunut Venäjällä seitsemän ja Ukrainassa kaksi vuotta.

Puolustusvoimissa työskentelin entisen Neuvostoliiton maiden parissa parisenkymmentä vuotta. Miksi alueen tulevaisuuden veikkaaminen on ollut kuitenkin niin vaikeaa?

Puhun nyt itsestäni ja tekemistäni virheistä, jotta niistä voisi oppia. Ainakin itse olen muuttunut epäilevämmäksi.

EDUSKUNNAN tulevaisuusvaliokunnan vuodelle 2007 tilaama arvio Venäjä 2017 – kolme skenaariota ennusti, mihin itänaapuri vuosikymmenessä kehittyy.

Nimensä mukaisesti raportissa oli kolme skenaariota, joista aikalaisille poliittisesti ikävintä luettavaa oli pahin vaihtoehto eli Kovan vallan Venäjä.

Sen laatijat osuivat täysin oikeaan arvioidessaan, millainen Venäjästä vuosina 2014-2022 lopulta tuli.

Tässä muutamia lainauksia raportin toimittaneiden Osmo Kuusen, Hanna Smithin ja Paula Tiihosen eri asiantuntijoilta keräämistä pahimmista mahdollisista kehityskuluista:

– Venäjää hallitaan pelolla. Epäluottamuksen, autoritaarisuuden ja häikäilemättömän voiman ihannoinnin arvot saavat yliotteen. Epäluottamus voi kohdistua paitsi henkilöiden välisiin suhteisiin myös instituutioihin: oikeuslaitokseen, vaalien rehellisyyteen, virkamiesten lahjottavuuteen ja yritysten keskinäisten sopimusten pitävyyteen.

– Venäjän suhtautumisessa ulkomaalaisiin on paljon merkkejä epäluulon ilmapiiristä. Ulkomaisten toimijoiden tulkitaan olevan vihamielisiä Venäjälle ja jopa syitä Venäjän ongelmiin. Erityisesti epäillään humanitaaristen arvojen suojaverhossa toimivaa salaliittoa.

– Kovalla kädellä luotu järjestys voi olla se avainsana, joka vie kehitystä kohti (tätä) skenaariota.

– Valtaa pitävä eliitti muodostuu erityisesti niistä, jotka hallitsevat salaista poliisia, armeijaa ja suuria energiayhtiöitä. Heidän lisäkseen eliittiin kuuluvat julkisen hallinnon avainpaikoilla toimivat.

– Viranomaiset ruokkivat aktiivisesti epäilyjä siitä, että ulkomaiset kansalaisjärjestöt uhkaavat järjestystä ja venäläisyyttä. Sotia Etelä-Kaukasiassa ja muualla käydään isänmaallisessa hengessä venäläistä väestöä puolustaen. Keski-Aasiaa ja Ukrainaa pyritään salaisen poliisin operaatioin pitämään Venäjän valtapiirissä.

– Venäjällä ei ole toimivaa todellista oppositiota, ja korruptio ylettyy valtiokoneiston korkeimmille tasoille. Laajalle levinnyt korruptio ja valtaeliitin nöyristely ei ole edistänyt tietoon, uuteen teknologiaan ja innovaatioihin perustuvan kilpailukykyisen tavara- tai palvelutuotannon syntymistä.

– Venäjä korostaa uhkakuvia, joiden vastapainoksi asevoimia kehitetään. Venäjä suhtautuu jyrkän kielteisesti Naton laajentumiseen ja pyrkii eri menetelmin painostamaan intressipiiriinsä kuuluvia maita pysyttelemään Naton ulkopuolella.

EIHÄN tällaista haluttu vuoden 2007 Suomessa kuulla. Jopa tilaustyön tekijät varoittivat tämän osion aloituslauseessa:

– Onko tällainen skenaario edes mahdollinen?

Vaikka he arvioivat kehitystä suunnilleen sataprosenttisesti oikein, he eivät uskoneet tai halunneet väittää sen olevan todennäköisin kulku.

Raportin saatesanoissakin eduskunnan Venäjä-keskusteluryhmän puheenjohtaja Esko-Juhani Tennilä (vas) otti etäisyyttä ennusteisiin:

– On selvää, että toimittajien työn jäljiltä raportin kaikki sävyt ja painotukset eivät täsmälleen vastaa kaikkien Venäjä-asiantuntijaryhmän jäsenten painotuksia.

Tilaustyön kaksi muuta skenaariota Venäjän nopeutuvasta avautumisesta ja ulkomaankaupan voimalla demokratisoitumisesta olivat monessa mielessä parempia tai toivotumpia. Ne eivät vain toteutuneet.

Tässäkin taustalla lienee meidän länsimainen, realiteettien varassa kulkeva ajattelumme. Eihän Venäjän nyt kannata ajaa itseään tuollaiseen suuntaan, eihän siinä ole mitään järkeä.

Seuraavana vuonna 2008 raportin valmistumisen jälkeen toteutui Georgian sota, myöhemmin 2014 Krimin valtaus sekä sodan aloittaminen Itä-Ukrainassa.

Valitettavasti tätä eduskunnalle tehtyä skenaariomallia ei ole kaivettu kovin usein jälkeenpäin esiin.

VENÄJÄN toimia ennustaessani olen itsekin pudonnut usein realismin tai rationaalisuuden harhaan.

Helmikuun alussa 2022 sanoin muutamissa haastatteluissa, ettei Venäjä todennäköisesti hyökkää Ukrainaan pullistelustaan huolimatta.

Perustelin, että sota ei edistäisi Venäjän laajempia tavoitteita, vaan aiheuttaisi liian laajan vastareaktion länneltä. Lisäksi Venäjällä oli kerättynä turhan vähän joukkoja Kiovan ja muiden asutuskeskusten valtaamiseen, saati Ukrainan kokoisen alueen onnistuneeseen miehittämiseen.

Epäilin lisäksi venäläisten halua sotia veljeskansaansa vastaan, ja arvelin että Venäjä osaisi myös varoa Ukrainan koko ajan parantunutta sotilaallista suorituskykyä.

Olin seurannut tilannetta herkeämättä useita viikkoja, kuukausia. Koin olevani tilanteen tasalla. Tunsin venäläisen sotilaallisen suunnittelun periaatteet.

Hieman myöhemmin kommentoin, että ei se Venäjä nyt ainakaan hajauta voimiaan ja hyökkää viidestä suunnasta, vaan pitää seurata, mihin se muodostaa sotilaallisesti järkevän painopisteen.

Niin se kuitenkin hyökkäsi, järkiperusteista huolimatta, ehkä virheellisen tilannekuvansa ja toiveidensa takia.

Kaikelle sotilasoppien ja rationaalisuuden vastaiselle toiminnalle oli hintana eurooppalainen katastrofi ja suunnaton inhimillinen kärsimys Ukrainassa.

Myös käsitys ukrainalaisista venäläisten veljeskansana taisi perustua aiempien vuosikymmenien juhlapuheisiin. Minä ja moni muu länsimainen analyytikko emme huomanneet ajoissa, ettei Venäjän nykyjohdossa Ukrainaa pidetty edes oikeana valtiona, ja ukrainalaisiakin kuvattiin jonkinlaisina ”orjina ja alamaisina”.

MUITAKIN esimerkkejä järjenvastaisesta käytöksestä on: pitää muistaa Nord Stream -kaasuputkien ja Kahovkan padon räjäytykset.

Näistä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa koituneen mitään hyötyä Venäjälle. Molemmat on kuitenkin kohtuullisella varmuudella arvioitu Venäjän tekosiksi.

Jos jokin Venäjällä osataan hyvin, se on ampuminen itseään jalkaan, vieläpä molempiin.

Tästä päästään kevyesti siihen väitteeseen, että eihän Kremlin olisi järkevää yrittää tehdä mitään näytöstä tai provokaatiota Suomen suunnalla.

No ei järkiperusteilla olekaan, mutta kun ei niitä järkiperusteita aina naapurissa lueta.

Jos joku suomalainen vielä 2023 väittää, ettei esimerkiksi Suomen vaaleissa vaikuttaminen tai jopa jonkun Kremlille epämieluisan ehdokkaan mahdollinen salamurhaaminen ”ole tämän päivän maailmaa”, pyydän häntä miettimään vaikkapa viimeisen viiden vuoden tapahtumia toisenkin kerran.

Naapurimaan mielestä realistinen tai rationaalinen kehitys kun ei suinkaan ole ainoa mahdollinen tie. Olemme nähneet, että siellä on valittavana näitä muitakin teitä.