Suomalainen koulutuksen taso on laskenut kansainvälisissä vertailuissa. Myös koulutuksen tasa-arvossa on alettu lipsua 2000-luvulla. OKM:n pari viikkoa sitten julkaiseman selvityksen mukaan perhetausta ja asuinpaikka määrittävät entistä enemmän nuorten tulevaisuutta. Tutkijoiden mukaan vaarana on peruskoulun eriarvoistuminen. Tänä vuonna voimaan astuva oppivelvollisuusuudistus ja ilmainen toinen aste ovat korjausaskel, mutta ne eivät yksistään riitä.

Alueiden hyvinvointi- ja koulutuserojen tasapainottaminen edellyttävät täsmätoimia. Kuntien haettavana on parhaillaan noin 67,2 miljoonaa euroa kehitysrahaa koulutuksen tasa-arvon edistämiseksi. Tasa-arvoraha on osa laajempia toimia sen varmistamiseksi, että kaikki koulut pysyvät jatkossakin vetovoimaisina opiskelu- ja työpaikkoina riippumatta siitä, missä ne sijaitsevat.

Avainroolissa ovat ennakointi ja henkilökohtaisuus – ja kyky järjestää kuntien peruspalvelut ihminen edellä. Kyse onkin paitsi valtakunnallisista, ylhäältä alas johdetuista toimenpiteistä, myös paikallisten palvelupolkujen saavutettavuudesta ja päätöksenteosta.

Meidän päättäjien tiedossa on nykyisen turva- ja palveluverkon vahvuudet ja heikkoudet. Ihminen ei ole vieläkään aina keskiössä, hallinnon siilot estävät tehokkaan tiedonkulun ja nopea apu jää liian usein saamatta. Esimerkiksi mielenterveys- ja päihdepalveluiden hoitoonpääsy on edelleen liian hidasta ja vaikeaa. Vanhempienkin voimat loppuvat. Tuloksia on saatava aikaan.

Nuoren hätään on löydettävä ratkaisuja nopeammin ja kokonaisvaltaisemmin. Esimerkiksi ”oman lääkärin” löytäminen tai terapiaan pääsy vie usein liian kauan. Kenelle nuori voi apua tarvitessaan soittaa? Kenelle voi avautua, silloin kun se ei ole isä tai äiti eikä edes kaveri? Ratkaisuja pitää hakea ennakkoluulottomasti, tuloksia pitää mitata ja uudistaa prosesseja niin, että ne vastaavat aitoa kysyntää. Sektorirajat ylittävä yhteistyö on välttämättömyys jokaisessa kunnassa.

Nuorten mielenterveys ja hyvinvointi ovat tärkeimpiä prioriteetteja, joihin meidän on nyt keskityttävä. Tavoitteeksi tulee asettaa niin sanottu 90 päivän takuu, jonka aika­­na nuorelle työttömälle voidaan turvata koulutus-, työ- tai harjoittelupaikka. Inhimillinen kärsimys ja kustannukset kasvavat sitä suuremmiksi, mitä syvempään ongelmat juurtuvat.