Nimensä mukaisesti kirja pureutuu erityisesti Zyskowiczille tärkeään suomettumisen teemaan ja hänen uransa alkupuolen toimintaan opiskelijapolitiikassa ja kokoomusnuorissa sekä sittemmin eduskunnassa, jonne Zyskowicz nousi vuonna 1979.

Kirjan tarkastelu päättyy 1980-luvun alkupuolelle, jolloin kokoomus oli vielä niin kutsuttujen “yleisten syiden” eli Neuvostoliiton vastustuksen sekä muiden puolueiden toiminnan vuoksi hallituspaitsiossa.

Vareksen kirja avaa kokoomuksen sisäistä vääntöä siitä, miten puolueen ja ennen kaikkea sen nuorisojärjestön Kokoomuksen Nuorten Liiton erilaisissa fraktioissa suhtauduttiin Neuvostoliittoon ja miten kokoomuksen sisällä alettiin tehdä työtä hallituspaitsion purkamiseksi. Zyskowicz pani tähän liittyneelle innokkuudelle, suomettumiselle voimakkaasti hanttiin.

– Intomielisimmät kokoomuslaiset olivat sitä mieltä, että kun ollaan suunnilleen suomalaisten stalinistien kanssa samaa mieltä neuvostoasioista, ei ainakaan olla väärää mieltä, Zyskowicz kuvaa Demokraatille.

ZYSKOWICZ muistuttaa, että SDP oli paljon neuvostokriittisempi puolue Tannerin ja sen toisen merkittävän poliitikon Väinö Leskisen komennossa 1950-luvun lopulla kuin mitä kokoomus oli sittemmin 1970-luvulla. Tällä Zyskowicz kuvaa sitä, miten koko poliittinen pelikenttä oli parissa vuosikymmenessä muuttunut suhteessa Neuvostoliittoon.

– Sellaisia neuvostokriittisiä, suorasukaisia ja kommunismin vastaisia kirjoituksia ja puheita, joita vielä 1950-luvulla SDP:n asevelisiipi, Pitsinki, Leskinen, Tanner kirjoittivat muun muassa Sosialistiseen Aikakauslehteen ei kukaan kokoomusjohdosta pitänyt 1970-luvun mittaan. Eli pelikenttä oli siirtynyt selvästi. Se mitä 1970-luvulla pidettiin ulkopoliittisesti arveluttavana tai ei-riittävänä “kelpoisuuden osoituksena” oli aivan muuta kuin SDP:ltä vaadittiin vuosikymmen aikaisemmin, Zyskowicz sanoo.

Zyskowicz muistelee esimerkiksi SDP:n puoluesihteerinä toimineen Kaarlo Pitsingin kuuluisaa vuoden 1959 vappupuhetta, jossa tämä kutsui neuvostokommunismia punaiseksi imperialismiksi.

– Ei kokoomuksen 1970-luvun johtohenkilöiltä löydy yhtään niin suorasukaista kommunismin vastaista puhetta.

Zyskowicz laittaa asioita suhteeseen muistuttamalla, että toki vielä 1970-luvun lopulla ja 1980-luvullakin Neuvostoliitossa katsottiin, että kokoomus on oikeistovoima ja sen ei pitäisi tulla Suomen hallitukseen. Kremlin suosiossa olivat sosialidemokraattien, SKDL:n ja keskustan varaan rakentuvat hallitukset.

Kokoomuksen parikymmenvuotinen ulkopoliittinen paitsio päättyi 1987, kun Harri Holkerista tuli pääministeri. Ei kovin kauan tästä Neuvostoliitto hajosi.

KUVAAVAA kokoomuksen itäponnisteluille on sekin, miten kokoomuksenkin johtotasolla oli poliitikkoja, jotka näkivät, että Kremlin suosikista, keskustan Ahti Karjalaisesta olisi leivottu presidentti Kekkosen jälkeen.

– Itse silloin mukana olleena pidin päiväkirjoissani täysin selvänä sitä, että vaikka kaikki olimme Harri Holkerin kannalla ja hän oli kokoomuksen ehdokas, kokoomuksessa oli johtohenkilöitä ja muitakin, joiden todellinen ehdokas oli Ahti Karjalainen, koska he eivät pitäneet mahdollisena Holkerin valintaa, Zyskowicz sanoo.

Tässä Vareksen kirjan yhtenä lähteenä on maalaisliittoa ja keskustaa tutkineen dosentti Lasse Kankaan Karjalaista käsittelevä kirja. Kylmänä suihkuna Karjalaisen presidenttiydestä keskustan johdon tavoin kokoomuksessa haaveilleille tuli kuitenkin paitsi tämän häviö Johannes Virolaiselle presidenttiehdokkuudesta myös SDP:n Mauno Koiviston menestys valitsijamiesvaaleissa.

Zyskowicz summaa, että niin Kankaan kirjan kuin nyt julkaistun Vareksenkin kirjan perusteella epäselväksi jää, olisiko kokoomuksesta voinut vielä tulla tukea Karjalaiselle, jos tämä olisi mahdollisena mustana hevosena noussut takaisin presidenttipeliin hävittyään jo keskustan sisäisen kamppailun Virolaiselle.

Vares kuvaa kirjassa Zyskowiczin tuntoja, kun Virolainen oli voittanut Karjalaisen keskustan Kuopion puoluekokouksessa:

“Zyskowiczille kyse oli todella paljon muustakin kuin yhden puolueen presidenttiehdokkaan valinnasta. Hänelle Karjalais-pilven väistyminen merkitsi sen ”yltiökelpoisuuden” kuplan puhkeamista, jota vastaan hän koki taistelleensa ja jota K-linja ja kanervalaiset olivat pitäneet yllä. Zyskowicz ei pitänyt enää kovin todennäköisenä sitäkään, että Karjalainen ilmestyisi vielä mustana hevosena mukaan vaaliin tai että porvarillinen rintama edes tulisi tämän taakse.”

Kun Mauno Koivisto lopulta valittiin presidentiksi, Zyskowicz oli huojentunut.

– Sen jälkeen kun Karjalainen oli hävinnyt Virolaiselle, presidentinvaalien ulkopoliittinen aspekti – ulkopolitiikkahan tarkoitti silloin synonyymia neuvostosuhteille – menetti voimaansa. Minun mielestäni ratkaisevaa oli se, että Suomen kansa, suomalaiset puolueet ja poliitikot valitsivat Koiviston.

ZYSKOWICZ tiivistää Vareksen kirjan suomettumisen käsittelyn keskeiseksi kysymykseksi sen, mikä sai suomalaiset kilvoittelemaan neuvostosuhteissa, Vareksen sanoin “myönnyttiinkö omien vapauksien rajoittamiseen asianomaisten omista subjektiivisista syistä enemmän kuin oli reaalipoliittisesti väistämätöntä”.

Vares kirjoittaa, että Zyskowiczin käsityksen mukaan Suomen virallinen ulkopolitiikka ja ulkoministeriö pysyivät realistisella linjalla myös suomettumisen aikana mutta puolueet, järjestöt ja monet muut toimijat eivät. Jälkimmäiset pyrkivät pelaamaan neuvostokortilla.

“Sen aktiivisimpien käyttäjien eli etenkin taistolaisten ja keskustapuoluelaisen K-linjan osalta kyse oli suomettamisesta. Muiden, kuten SDP:n, osalta kyse oli lähinnä sopeutumisesta tilanteeseen niin pitkälle, että ne ottivat saman välineen omaan käyttöönsä ja suomettuminen syveni”, Vares kuvaa Zyskowiczin ajattelua.

“Myös Zyskowiczin lähimmässä toimintaympäristössä eli kokoomusnuorissa ja kokoomuksessa oli 1970-luvulla suomettumisen seurauksena vallitsevana näkemyksenä, että olemalla kaikessa ulkopoliittisesti mahdollisimman ”luotettava” – vähintään samalla linjalla kuin keskustapuolueen K-linja – päästäisiin jos- kus sen rajan yli, jolla olisi saavutettu Kekkosen ja Neuvostoliiton riittävä ”luottamus”. Silloin kokoomuskin pääsisi taas hallitukseen”, Vares kirjoittaa.

Vareksen mukaan Zyskowiczin näkökulmasta katsottuna suomalainen eliitti oli 1970-luvulla kokonaisuudessaan enemmän tai vähemmän suomettunut. Zyskowicz itsekin tiesi mahdottomaksi ryhtyä aktiivisesti ja suoraan arvostelemaan Neuvostoliittoa, mikä olisi ollut poliittinen itsemurha.

ZYSKOWICZ suree, että Suomessa on niin huonosti pystytty selvittämään suomettumisen mekanismeja. Hän nostaa esimerkkinä esiin Sosialistisen Opiskelijaliiton vuonna 1974 julkaiseman ja monen poliittisessa eliitissä myötäilemän Mustan kirjan ja kysyy:

– Miksi yksikään politiikan historian tutkija ei kommunismin kaatumisen jälkeen pyrkinyt selvittämään, ketkä noin 15 vuotta sitten vaativat poistettavaksi Helsingin yliopiston ja eräiden muiden yliopistojen oppikirjoista Neuvostoliittoa koskevia totuuksia, joita he kutsuivat valheeksi?

Zyskowicz summaa olevan historian tutkimuksen kannalta surullista, kun joka vuosi keskuudestamme poistuu ihmisiä, jotka olisivat pystyneet kertomaan suomettumisen mekanismeista ja taustoista.

Zyskowicz varaa termin suomettuminen käytön tiiviisti kylmän sodan aikaan, vaikka nykypäivänäkin suomettumisesta puhutaan yleisesti esimerkiksi Venäjä-politiikkaan liittyen.

Suomen Nato-keskustelussa on pelattu suomettumiskortilla tai toisaalta puhuttu Nato-haukoista tai Naton salarakkaista.

Kokoomus kannatti Suomen Nato-jäsenyyttä jo vuodesta 2006 lähtien puoluekokouksen päätöksellä. Vaikka puolue on ollut pitkään ja ensimmäisenä Naton kannalla, on myös kysytty, miksei se ajanut jäsenyyttä väkevämmin.

– On totta, että siitä ei tehty mitään vaalikysymystä. Sillä ei menty vaaleihin puhumattakaan presidentinvaaleista. Päinvastoin Sauli Niinistö on itse sanonut, että aina joku oli työntämässä Natoa hänen kurkustaan alas, Zyskowicz sanoo.

– Eli sillä teemalla ei menty eduskuntavaaleihin eikä presidentinvaaleihin.

Zyskowiczin mukaan tämä ei johtunut Venäjän varomisesta, joka olisi sukua suomettumisajalle, vaan siitä, ettei Suomen kansassa eikä muiden puolueiden keskuudessa ollut Nato-jäsenyydelle kannatusta.

– Kun presidentinvaaleissa pitää viime kädessä saada enemmistön kannatus, Nato-jäsenyyshän oli ennemminkin aihe, jota käytettiin kokoomuksen ehdokasta Sauli Niinistöä vastaan. Hän puhui mieluummin sitten siitä, että Euroopan pitää ottaa enemmän vastuuta omasta puolustuksestaan ja käytti ilmaisua eurooppalaisempi Nato. Kyllä kokoomuksen tavoitteissa Nato pysyi, muttei ollut vaalikysymys eikä sellainen kuin käärmettä pyssyyn -asia. Siihen vaikutti se, että ei ollut kansan tukea eikä poliittisessa kentässä tukea.